Pallontallaajat.net
Valikko
Selaa tagia

matka

Raha ratkaisee

Tässä nyt vierähti vähän enemmän aikaa kuin oli tarkoitus, mutta ei anneta sen haitata. Vuoden alussa kirjottelin Thaimaassa käyttämästämme rahasummasta, ja samaiseen  jorinaan kerroin myös vähän siitä, miten budjettia seuraan. Tällä kertaa vuorossa on siis Singapore ja Filippiinit.

SINGAPORE

Joissakin listauksissa maailman kalleimmaksi kaupungiksi tituleerattu Singapore oli meille vain pikainen kohde Thaimaan ja Filippiinien välissä. Vietimme kaupunkivaltiossa kolme yötä, tuntimäärällisesti myös aika tarkat kolme päivää ja majoittumisen hoisimme sohvasurffauksen merkeissä. Koska visiittimme oli varsin lyhyt ja majoitus ilmainen, elimme kaupungissa jopa yllättävän edullisesti.

Rahaa kulutimme yhteensä 242,2 Singaporen dollaria eli 168,8 €. 

Kyseinen summa pitää sisällään 30 SGD:n edestä metromatkoja, yhden kalliimman (33 SGD) lounaan ja 20 dollarin sisäänpääsyn Gardens by the Bayn puunlatvaravintolaan. Yleiseltä hintatasoltaan Singapore yllätti halpuudellaan, kahden hengen ruoat sai alle 8 dollarilla ja monet turistienkin suosiossa olevat kohteet olivat ilmaisia. Toki kaikki maksullinen oli sitten todella kallista.

FILIPPIINIT

Meillä on ollut sama tavoitebudjetti jokaisessa vierailemassamme maassa, joten Filippiineillekin marssittiin tarkoituksena elää 700 euron kuukausibudjetilla nenää kohden.

Alla olevissa laskelmissa puhun siis aina kahden hengen käyttämästä rahasummasta. Kurssi, jolla olen kääntänyt pesosummat euroiksi, on 46,72 PHP = 1€. Kyseinen kurssi on automaattinostojen keskiarvokurssi, joka pitää sisällään kaikki nostamisesta aiheutuneet kulut.

KOKONAISBUDJETTI

Vietimme Filippiineillä 58 päivää, joiden aikana kulutimme rahaa elämiseen, olemiseen, liikkumiseen (maa,vesi), tekemiseen ja näkemiseen yhteensä:

128 020 Filippiinien pesoa eli 2740 euroa. Tavoite kyseiseselle ajalle oli 2707 euroa, joten ylitettiin budjetti rapealla kolmellakympillä. Ei paha.

Me oltiin haettu Filippiinien viisumi jo etukäteen Suomesta, joten summa ei pidä sisällään viisumimaksuja. Summaan ei myöskään kuulu, niinikään etukäteen hommatut lennot Singapore-Cebu eikä Manila-Kuala Lumpur. Näiden lentojen lisäksi hommaattin myös Cebu Pacificin lennot Cebu-Puerto Princesa-Manila, joihin upposi yhteensä 277 euroa. Mikäli nuo kaksi maan sisäistä lentoa lisätään budjettiin, ylittyi se Filippiinien osalta 310 eurolla.

MAJOITTUMINEN

Majapaikat olivat meidän kokemusten mukaan kalliimpia kuin Thaimaassa, mikäli ei oteta huomioon Port Bartonia, josta löysimme useammankin alle 10 euroa yöltä maksavan yöpaikan. Majoittumisen tasossa ei varsinaisesti ollut eroja, Thaimaan tapaan suosimme tuulettimellisia huoneita ilmastoitujen sijaan. Jos jotain eroja haluaa etsiä, niin Filippiineillä patjat olivat pääsääntöisesti ohuempia kuin Thaimaassa. Majoittumiseen kulutimme 57 yön aikana yhteensä:

41 860 Pesoa eli 896,4 euroa. Keskiarvollisesti käytimme siis yöpymiseen 734,4 PhP/yö eli 15,72€/yö. 

LIIKKUMINEN

Kuten jo olemme aiemmin blogissa maininneet, suoritimme kaikki siirtymät halvimmilla mahdollisilla kulkuneuvoilla(paras tunnelma, suosittelen!), toisin sanoen hyppäsimme aina mummojen ja kanojen sekaan ilmastoimattomiin paikallisbusseihin ja kaupungeissa käytimme joko jalkoja tai jeepneytä. Boholin Andassa tosin kulutimme hieman enemmän liikkumiseen, sillä kylille syömään lähteissä tricycleen upposi hiukan liikaa.

Maalla ja vedessä liikkumiseen käytimme yhteensä 7351 Pesoa eli 157,34€.

Tämän lisäksi vuokrasimme mopon kahtena päivänä yhteishintaan 1000 pesoa ja käytimme 340 euroa lentoihin Palawanille ja sieltä Manilaan.

RUOKA JA JUOMA

Vaikka kirjanpito mulla onkin varsin kattava, en todellakaan jakasanut ruveta laskemaan kaikkia erillisiä ruokailuja tähän. Käytimme Filippiineillä ruokailuun joka tapauksessa enemmän fygeä kuin Thaimaassa, ei ihan oikeasti enää paljoa kiinnostanut paljonko rahaa syömiseen kuluu. Halvimmat lounaat olivat noin 60 Peson luokkaa, sillä sai annoksen riisiä ja kaksi lisuketta.

Niille, jotka tykkäävät tarkastella maailmaa pullonpohjan lävitse Filippiinit on hyvä maa. Nollaseiskanen rommipullo kustantaa 70-80 Pesoa ja litranen San Miguelin olut kutakuinkin saman verran. Itse kun en kyseisiä paheita harrasta, mutta kerran maistoin, voin todeta että molemmat tuotteet ovat varsin juomakelpoisia.

YHTEENVETO

Filippiineiltä lähdettyämme olimme olleet reissussa 118 päivää ja tuona aikana olimme kuluttaneet matkan aikana rahaa yhteensä 6090 euroa, päivää kohden summa on 51,61 euroa. Koska tavoitebudjettimme päivää kohden on ollut 46,67 euroa, olimme siis ylittäneet tavoitteemme 4,94 eurolla päivää kohden. Tuolla 583 euron ylityksellä olimme kuitenkin saaneet hommattua muun muassa molemmille kaksi lentoa Filippiinien sisällä, Open Water Diver -sertifikaatit sekä parit hupisukellukset siihen päälle. Todellisuudessa tuo vajaa kuusisataa euroa riittää juuri ja juuri kahden hengen sukelluskurssin kustannuksiin, joten budjetin ylitys ei ole harmittanut kyllä missään välissä.

Terve vaan,

Juho

IMG_20151116_141441

IMG_20151116_133426

IMG_20151116_125236

Onnellinen hetki elämässä

Malesia on ehdottomasti ansainnut reissun yllättäjä -tittelin. Jos minulta olisi etukäteen kysytty, mitä tiedän Malesiasta, olisi lista jäänyt kyllä todella lyhyeksi. Olisin varmaan osannut sijoittaa sen loistavalla maantiedon tuntemuksellani Eurooppaan, onhan Euroopassa muutenkin niin paljon m-kirjaimella alkavia maita, kuten Makedonia, Moldova, Mordor, Mauritius, Mongolia, Massachusetts, Milkyway ja Malta.

Toisilta reissaajilta olimme kuitenkin kuulleet Malesiasta aika paljon kommentteja, jotka olivat pääsääntöisesti negatiivisia. Maa on kuulemma kallis, Kuala Lumpur on vain muutama nätti rakennus, joiden taakse on piilotettu kaikki köyhyys ja ränsistyneisyys, ja Malesian helmi on ainoastaan Perhentian saaret, jotka ovatkin sitten “kiinni” noin puolet vuodesta monsuunin takia. Tästä syystä lähdimme aluksi tänne sillä odotuksella, ettei maa tulisi milää asteella meitä sykähdyttämään. Ehkäpä kiitos kuuluukin siis maata dissaneille reissareille, hintojen kalleutta kuumottaneille ja omien ennakkotietojemme vähyydelle, sillä Malesia on osoittautunut reissatuistamme maista monipuolisimmaksi ja helpoimmaksi. Maa on reilusti halvempi kuin esimerkiksi Thaimaa, olemme nähneet Malesiaa 1,5 km korkeudesta 24 metriin pinnan alle ja kierrelleet kansallispuistoja ja museoita, juosseet katutaiteen perässä, trekkailleet ylängöillä ja katselleet kun villisikalauma ottaa hiekkakylvyn. Täytyy siis myöntää, etten hirveästi negatiivista sanottavaa tästä maasta keksi.

Ensimmäisellä pätkällämme Malesiassa emme päässeet emmekä ehtineet Perhentianin saarille, sillä tammikuussa monsuuniaika oli edelleen käynnissä. Toki saaret nyt eivät ole oikeasti kokonaan suljettu, mutta kyydin saaminen sinne on haasteellisempaa, eikä saarilla ole auki kuin muutama majapaikka ja rafla, jolloin tekemistäkään ei hirveästi ole. Toki muilta turisteiltahan silloin olisi saanut olla täydellisen rauhassa, mutta aika rauhallista siellä oli nytkin, vaikka sesonki olikin jo alkanut.

Yöpaikasta Perhentian Kecil -saarella jouduimme maksamaan sesongin takia vähän turhan suolaista hintaa. 60 ringgittiä (noin 15 e) meidän mahtavasta parvekkeelta avautuvasta näköalasta ja riippumattopaikasta oli ihan sopiva, mutta sähköt oli päällä huoneessa vain kello 19-7, wifiä ei ollut ja oikeastaan ensimmäistä kertaa koko reissun aikana meidän huoneemme sisäpuolella saattoi törmätä öisin muutamaan torakkaan. Tosin torakoiden koti löydettiin vessan seinän sisästä, jolloin onnistuimme piilottamaan ongelmamme uusien ystäviemme suhteen siten, että jätimme yöksi vessaan valon, jolloin torakat pysyivät kiltisti omissa koloissaan.

Mielenkiintoisinta antia bungalowissamme oli kuitenkin päivittäin vaihtuva eläintarha parvekkeellamme. Saimme riippumatosta seurata kolibrien kisailua, agamien värien vaihtelua, isojen ja värikkäiden liskojen metsästysrituaaleja, pienien liskojen päätöntä säntäilyä, katoilta toisille hyppiviä lihavia oravia ja työntyipä bongalowiimme sisälle yksi yli-innokas lepakkokin.

Kecilillä elämää löytyy kyllä muualtakin kuin vain meidän parvekkeeltamme. Saari kuhisee monitoriliskoja, lintulajeja löytyy useita, rannalla törmää rapuihin ja kotiloihin sekä pinnan alla voi nähdä, kuinka vuokkokalojen ohi suhahtaa pari metriä pitkä hai. Meillä kävi rannasta snorklatessa usein hyvä tuuri, sillä pääsimme usein uiskentelemaan haikalojen joukkoon. Yhdellä kerralla mustaevähaita oli peräti kolme, joista suurin oli noin 1,5 metriä pitkä. Hitusen meitä saattoi kyllä kuumottaa, sillä mielessä pyöri pätkiä Tappajahai-elokuvasta, vesi oli parhaimmillaan vain noin kaksi metriä syvää ja suurin eväkkäistä päätti vielä oikaista suoraan Juhon alapuolelta. Hampaita kalisutti myös kohtaaminen keihäsrauskun kanssa, joka lepäili rantavedessä pistimineen kaksi metriä pitkässä olemuksessaan, mutta leijaili sitten vauhdikkaasti pakoon meidät nähdessään.

Päädyimme saarella myös sukeltamaan, sillä J ja S olivat säästelleet meitä varten paria sukellustaan, jotka olivat ottaneet Ombak-sukellusfirmasta pakettidiilinä. Hupisukelsimme kyseisen firman kanssa lopulta kolme kertaa, sillä dyykit olivat pääosin suhteellisen halpoja, 80 ringgettiä (vähän alle 20 e) per nokka per kerta. Kuulimme myös sellaisia kauhutarinoita S:ltä ja J:ltä eräästä toisesta saaren sukellusfirmasta, ettemme edes miettineet muiden firmojen kanssa sukeltamista. Mitäpä sitä hyväksi todettua olisi alkanut vaihtamaan.

Kolmesta eri saitista (Romantic Beach, Temple of the Sea ja Seabell Rock) Temple of the Sea oli ehdottomasti kaikista näyttävin. Vaikka Seabell Rockilla nähtiin mahtava safiirikeihäsrausku, niin temppelillä oli kyllä niin valtavasti kaloja, hyvä näkyvyys, paljon mureenoja ja lattapyrstökäärme. Sukelluksen jälkeen tosin kuulimme, että olimme käyneet 24 metrin syvyydessä vaikka sertifikaattimme oikeuttaa ainoastaan 18 metrin syvyyteen menemisen. Lisäksi aamulla oli ollut vähän vaikeuksia saada itsemme ylös kello kahdeksan sukellukselle (temppelille sukelletaan vain aamuisin, koska silloin on eniten kaloja ja paras näkyvyys), mutta jälkeenpäin ei aamuherätys harmittanut kyllä enää yhtään yhtään.

Yhtä onnistuneeksi ei kyllä voi sanoa meidän Romantic Beach -sukellusta. Aiemmilla sukelluksillamme vetäjänä oli ollut paikallinen mies, joka osasi hommansa, mutta viimeiselle sukelluksellemme saimme vetäjäksi länkkärinaisen. Sukeltamaan lähdettiin hirveällä hopulla, ja ohjeet olivat hirveän sekavia jo ennen sukellusta, mutta vielä käsittämättömämpiä ne olivat pinnan alapuolella. Nainen viittilöi omituisia merkkejä joka ikiseen suuntaan, mistä sitten piti yrittää päätellä, että käskeekö hän odottamaan, seuraamaan vai yrittääkö hän opettaa meille discotanssin alkeita. Näkyvyys oli saitilla huono, emmekä oikeastaan nähneet yhtään mitään erikoista koko sukelluksen aikana. Tämä kaikki olisi ollut ihan ok, jos minulle vain ei olisi annettu kiireessä vääriä painoja. Koko sukelluksen ajan sai tapella, että pysyi pohjassa, mutta pahin vaihe tuli turvapysähdyksen kohdalla. Sain siinä sitten sinkoilla puolelta toiselle, etten olisi kohonnut pintaan kuin ilmapallo, kun muut ryhmäläiset vain leijuivat nätisti vedessä risti-istunnassa.

Hirveästi tekemistä ei sukelluksen ja snorklaamisen lisäksi Kecilillä ole. Toki voi ottaa venetakseja eri rannoille, varata snorklaustripin tai lähteä merelle bananaboatin kyydissä, mutta me emme kyseisiä aktiviteetteja päätyneet harrastamaan. Tosin snorklaustrippien ohella mainostettu “selfie station” erään majakan yhteydessä kuulosti niin houkuttelevalta, että teki kyllä tiukkaa olla ostamatta lippua sinne muiden selfiekeppi tanassa marssivien malesialaisten rinnalla.

Päivät meni siis snorklaten, sukeltaen, lukien, syöden ja nukkuen. Siinä on lueteltuna oikeastaan kaikki, mistä onnellinen päivä reissussa yleensä koostuu. Erityisesti lukemista tuli harrastettua tällä paratiisisaarella hirveästi, sillä kirjavaihdosta löytyi valtavasti suomenkielisiä kirjoja. Yhdentoista päivän aikana luin kuusi kirjaa, mikä on ihan hyvä saavutus, kun esimerkiksi He eivät tiedä mitä tekevät ja Huorasatu eivät ole mitään ihan kevyintä luettavaa. Sopivimmaksi saarilukemiseksi osoittautui kuitenkin klassikkoteos Olemisen sietämätön keveys, johon on pitänyt jo pitkään tarttua, mutta nyt se suorastaan tippui käsiimme. Kirjan kanssa tuli itkettyä, tuskailtua ja palattua uudelleen ja uudelleen edeltäneisiin tapahtumiin, jotta olisin pysynyt edes puoliksi kärryillä. Nimestäkin voi jo päätellä, että kirjan avulla voi joutua päivittämään omaa reissu- tai ehkäpä jopa elämänfilosofiaansa, olihan se sen verran diippiä luettavaa. Ja jos Usva sattumalta nyt luet tätä, niin kiitos kirjasta, ostettiin se tosiaan Kecililtä pois kuljeskelemasta!

Majoituttiin Kecilillä Coral Bayn rannalle, josta jaksettiin jopa kahtena päivänä kävellä Long Beachille, jonne nopeimmillaan on noin kymmenen minuutin matka. Tosin pitkällä biitsillä ei hirveästi ollut mitään erikoista, ranta ei oikein soveltunut snorklaamiseen ja porukkaa oli enemmän, joten mitäpä me sillä puolella oltaisiinkaan tehty. Kalastajakylään puolestaan kävelimme yhtenä päivä, kun olimme sinne menoa onnistuttu lykkäämään jo viikon ajan. Matka oli sen verran rankka, että jos oltaisiin siitä etukäteen tiedetty, niin oltaisiin varmaan onnistuttu lykkäämään sinne menoa vielä toisellakin viikolla. Erityisesti kalastajakylän ja Long Beachin väli oli niin täynnä varjotonta kohtisuoraa hiekkamäkeä, että noin 40 °C lämpötila ja kenkävalintana släpärit eivät muodostaneet mitään ihanteellisinta yhdistelmää kevyelle kymmenen kilometrin extreme walkille.

Huonoja puolia jos saaresta haluaa etsiä, löytyy ne hinnasta ja laadusta. Hintataso on saarella pääsääntöisesti korkea, kalastajakylästä sai tavaroita ja ruokaa kuitenkin vähän halvemmalla. Alkoholia saa harvoista paikoista, sillä saarella suurinosa ihmisistä on muslimeja. Pieni kalja maksoi kaupasta 10 ringgettiä (2,5 e), joten kaljaa olisi kyllä kannattanut kantaa repullinen saarelle mantereelta mukana, jos olisi vaan kauppaan ehtinyt. Ruoka on myös saarella kallista, ja jokaisessa ravintolassa tuntui olevan juuri samat annokset tarjolla. Annoksia on listassa paljon, mutta turhaa oletin ruuan olevan samallaista kuin se, mitä esimerkiksi söin edellisenä päivänä, vaikka kyseessä oli sama annos. Palvelu oli usein myös huisin hidasta, ruokalistoja sai hakea itse pöytään ja tilauksen halutessa piti välillä juosta tarkoilijan perässä, jotta tämä suostuisi ottamaan tilauksen vastaan. Saarelle saapumisen ja sieltä poistumisen ajankohtaa kannattaa myös miettiä tarkkaan, sillä viikolla Kecil on ihanan rauhallinen, mutta viikonloppuisin paikalle ryntäävät malesialaiset turistit, koska Perhentianin saaret ovat suosittu viikonloppukohde. Saimmekin viikonloppujen aikana todistaa malesialaisten ilmapalloviestejä, “I can’t keep calm because I’m on vacation #Perhentian2016”-paitoja ja ylitsepursuavia veneitä, jotka kuljettivat riemusta kiljuvia malesialaisia snorklaamaan niin, että pelastusliivit vain natisivat.

Yöelämää ei Coral Bayn puolella ole ollenkaan, mutta me istuimme monet illat Ombakin ravintolassa leffaillassa. Nähtiin aikamoinen variaatio elokuvia Bullocin hassunhauskasta agenttikyttäkomediasta Piin elämään. Muut illat menikin sitten nettiravintoloiden läpi pomppiessa, kun piti löytää se saaren ainut sillä hetkellä toimiva netti, että saataisiin ajan tasalle Suomessa seinille hyppivät vanhemmat.

Olemme keränneet reissulla matkaan kaikki saippuat, jos yöpaikoissa on tarjottu niitä ilmaiseksi. Tälläkin hetkellä meillä löytyy vielä joku kymmenen pikkusaippuaa, joita olemme ottaneet käyttöön, kun olemme uuteen paikkaan siirtyneet. Olemmekin ottaneet tavaksi poislähdön kanssa sen, että kun saippua kuluu loppuun, on aika vaihtaa paikkaa. Siispä saippuan loppuminen, ja ehkäpä vähän myös Juhon kasvava kyllästyminen jatkuvaan snorklailuun ja ihon polttamiseen, johtivat sitten siihen, että päätettiin ottaa vielä nokka kohti Taman Negaran kansallispuistoa ennen kuin menemme Kuala Lumpuriin. Kohta pitäisi alkaa ottaa myös ajatus kotiin tulemisen suuntaan, mutta jos sitä nyt kuitenkin vielä hetken ajattelisi jotakin ihan muuta…

Puspus, Essi

IMG_5689

IMG_5682

received_1755434041363983

received_1755433981363989

IMG_20160417_211833

received_1755433998030654

IMG_20160417_212408

received_1755434004697320

received_1755434001363987

received_1755434051363982

 

 

 

Eihän tämän nyt näin pitänyt olla

Minäpä kerron teille tarinan päivästä, jona lähes kaikki meni pieleen.

Oltiin nautittu saarielämästä Thaimaan Koh Taolla lähes kahden viikon edestä, pääasiallisina päivärutiineina nukkuminen, syöminen ja snorklaaminen. Turistilaumojen paljous alkoi kuitenkin jo puuduttaa sen verran pahasti, että haluttiin suunnata jollekin muulle saarelle parempien kalavesien toivossa. Jo aiemmin oltiin kuultu muutamalta reissututulta Perhentian saarista Malesiassa ja sovittiinkin saarista pienemmälle, Pulau Perhentian Kecilille tärskyt kahden suomalaistuttavan J:n ja S:n kanssa. J ja S kerkesivät Kecilille meitä ennen, ja kertoivatkin jo ekana iltanaan, että saari on hyvin lähellä paratiisia. Tuo pieni heitto auttoikin meitä loppupeleissä hyvin paljon, ilman sitä oltais varmaan heitetty hanskat tiskiin jo matkan alkumetreillä.

Koska matka Koh Taolta Pulau Kecilille pitää sisällään lauttamatkan, useamman bussimatkan rajanylityksineen ja taas yhden kyydin veneellä, vaatii se myös aika paljon aikaa. Hetken selviteltyämme päädyimme ostamaan liput Malesian Butterworthiin Mr J:ltä, jonka bungaloweissa nukuimme yhteensä yli kaksikymmentä yötä. Useampaan kertaan tarkistettu reitti kuulosti todella hyvältä: 21:00 lähtevällä lautalla suunnattaisiin Suratthaniin, josta jatketaan puoli seitsemän bussilla Hat Yaihin ja siitä eteenpäin Butterworthiin, jossa aikataulun mukaan pitäisi olla noin kello 14:00 (varmaankin Thaimaan aikaa). Karttoja hieman tutkineena ja samoja teitä osittain kulkeneena pidin aikataulua melko kunnianhimoisena, mutta thaimaalaiset bussikuskit tuntien en suinkaan mahdottomana. Koska aikataulu varmistettiin useampaankin otteseen, päätettiin ostaa easybook.comin kautta jatkoliput Butterworthista Kuala Besuttiin samalle illalle, jotta päästään aamun veneellä saarelle, sillä Essin sanoja lainatakseni “mikä tässä muka voisi mennä pieleen”. Vaihtoaika Butterworthissa kuulosti muutenkin niin ruhtinaalliselta, että suunniteltiin jo pikaista vierailua George townissa, aurinkorasvat kun sattuvat pienillä saarilla olemaan varsin kalliita.

Matkaan siis lähdettiin toissa torstaina hyppäämällä yölautan kyytiin Koh Taolla, Suratthaniin asti matka sujuikin paremmin kuin hyvin, unikin maittoi keinuvassa paatissa yllättävän makoisasti. Pienten sekaannusten vuoksi ei vain keretty oikein syömään illalla ja eväätkin jäivät ostamatta. Mr J:n tilaama kyytikin tuli hakemaan meitä sovitusti viis yli viis, joten aateltiin käydä nappaamassa pientä aamupalaa bussiasemalle päästyämme. Nooh, kaikille Thaimaassa reissaneille tuttuun tapaan bussiaseman sijasta meidät keikautettiin lavalta matkatoimiston eteen ja lähellä ei tietenkään ollut yhtäkään kauppaa tai raflaa, joka olisi ollut auki ennen auringonnousua. Lisäksi porukkaa lähdettiin kuskaamaan toimiston edestä erinäisiin suuntiin hyvin epämääräisellä aikataululla, joten kauemmaksi ei uskaltanut lähteä, sillä kyytiä ei tietenkään halunnut missata. Matkatoimiston leidi vaikutti kaikinpuolin mukavalta ja tomeralta, pian hän jo pyysikin meidät Malesian puolelle matkaavat toimistoon käymään lippujen vaihtoa varten. Taas tuttuun tapaan vanha kuponki pois ja uusi tilalle. Lähes kolmen kuukauden kokemuksella Thaimaassa oli jo tottunut liiankin hyvin siihen, että lippu ja siinä olevat tiedot aina vähenevät matkan edetessä. Paineltiin siis takaisin pihalle odottamaan noin puolen tunnin päästä starttaavaa kyytiä, jonka piti useamman tarkistuksen jälkeen olla oikea bussi, ei suinkaan minibussi.

Hetken aikaa pihalla oltuamme sanoin Essille, että pitää käydä nappaamassa vielä kuva alkuperäisestä lipusta(suosittelen kaikille, vahingosta viisastuneena) jossa on Mr J:n puhelinnumero, jahka leidi tulee nakkaamaan meidät bussiasemalle. Hänen aiempi reissunsa kuitenkin venyi ja venyi, ja vihdoin kymmenen minuuttia alkuperäistä aikataulua jälessä toimiston eteen saapui toinen turisteja bussiasemalle kuskannut mies ja käski meidät kaksi Butterworthiin matkalla olevaa hyppäämään kyytiin.
Hetkeä myöhemmin hän dumppasi meidät, ylläriylläri minibussiaseman pihaan ja sanoi, että kuski poimii meidät kyytiin 7:20. Verisuoni alkoi pullistua päässä jo tässä vaiheessa, mutta ajateltiin, että näin tämä varmaan sitten on tarkoitettu. Onneksi aseman läheltä löytyi Familymart, niin päästiin ostamaan vähän banaania evääksi matkalle, ikinä kun ei voi olla varma milloin seuraava sauma syömiseen sattuu kohdalle.Kello vierähti jo puoli kahdeksan puolelle, kun vihdoinkin joku viittelöi meidät hyppäämään vieressä olleeseen minibussiin. Oltiin aiemmin varmistettu, että kyseinen rottana huristelee Hat Yaihin, joten oltiin varmoja, että suunta on oikea.

Yhden pysähdyksen taktiikalla kulkenut minibussi saapui kuin saapuikin Hat Yaihin, ja vain muutaman tunnin meille kerrotusta aikataulusta jäljessä, kello 13:45. Kuljettaja potkaisi meidät pihalle ja käski odottaa viisi minuuttia, jolloin seuraava minibussi tulisi noutamaan meidät. Ei tullut. Puolen tunnin odottelun jälkeen hermot alkoivat olla jo sen verran kireällä, että luovuttaminen oli lähellä. Tärkeäksi osoittautunut kuva MrJ:n puhelinnumerosta oli jäänyt ottamatta, sillä leidi ei ollut ilmaantunut takaisin Chewwang (tai vastaava) nimisen matkatoimiston eteen ennen meidän noutajaa. Kukaan bussiaseman työntekijöistä ei, Thaimaalaiseen tapaan, ollut kiinnostunut meistä pätkääkään, heillehän meistä voisi olla vain hyötyä uuden asiakkaan muodossa, mikäli alkuperäinen kyyti jättää noutamatta. Kävin sitten etsimässä bussiaseman takaa yhden englantia puhuvan henkilön, joka kertoi Butterwothiin menevien bussien lähtevän aseman takaa olevalta tieltä. Juoksin kyseistä katua edestakaisin etsien matkatoimistomme konttoria tai bussia, siinä onnistumatta.

Kellon napsahtaessa puoli kolmeen, päätettiin yrittää mennä puhelimella nettiin ja etsiä sieltä puhelinnumero. Ei muutakuin kalliit datapaketit päälle ja googleen. Ei toimi. Jostain syystä puhelin ei suostunut käyttämään mobiilidataa Thaimaassa, vaikka mitään estoja ei päällä pitäisi ollakkaan. Nettiepisodin jälkeen konstit alkoivat olla aika vähissä, joko ostetaan uudet liput Malesiaan tai jäädään yöksi Hat Yaihin. Juoksin siis äkkiä tarkistamaan, vieläkö keretään saman päivän aikana kyytiin ja ensimmäisessä paikassa lipunmyyjä kertoi heidän viimeisen minibussinsa Butterworthiin lähtevän kolmelta. Minuutin mietittyäni juoksin Essin luokse ja päätettiin hypätä kyseiseen kyytiin, myyjä kun kertoi matka-ajaksi neljä tuntia, johon päälle tulisi aikaerosta johtuva tunti. Todettiin, että Malesian puolella jää riittävästi aikaa nostaa rahaa ja käydä syömässä jotain, koko päivä kun oltiin menty muutaman banaanin voimalla. 

Vaikka minibussi lähtikin Hat Yaista puolisen tuntia myöhässä kyytiläisten keräämisen takia, rajalle asti kaikki sujui ongelmitta. Thaimaan puolella rajaa molemmille napsahti maastapoistumisleimat passiin totuttuun tyyliin, mutta Malesian puolella sormenjälkienoton jälkeen mulle vaan todettiin, että sun täytyy mennä käymään toimistossa. Minä, joka vihaan ja pelkään kaikkia mahdollisia rajamuodollisuuksia ja auktoriteetteja, etenkin ulkomailla hätäännyin ja käskin Essin odottaa rajan toisella puolen.
Toimiston ukko sitten tuijotti mua hieman kummissaan ja kysyi miksi mut oli hänen pakeilleen käsketty. Kerroin, että ei kyllä ole mitään tietoa, ja tuosta vastauksesta hän lähes suuttui sekä totesi “miksi et kysynyt?” Täytyy kertoa, että ei käynyt paljoa sillä hetkellä mielessäkään, että olisin edes saanut kysyä. Nooh, toimistosedän ilmehän tästä kirkastui ja hän totesi minulle, hyvin omahyväinen ilme naamallaan: “minäpä tiedän!” Ja kohta tiesin minäkin. Ei, mulla ei ollut mystisiä sakkoja maksamatta, eikä kukaan ollut varastanut identiteettiäni. Kyseessä vain oli, ilmeisesti, pistotarkastus sellaisille haaremihousuisille maahantulijoille, joilla on aiempia käyntejä Malesiassa lyhyen ajan sisällä. Ainakin minä selvisin vastaamalla muutamaan kysymykseen reissumme kulusta, sekä kertomalla, että olen vain lomailemassa Malesiassa toista kertaa reissun aikana. Utelun jälkeen toimistosetä napautti kolmen kuukauden leiman passiin ja kysyi, kauanko aion olla Malesiassa. Kerroin etten tiedä.

Hetken matkaamme viivyttäneen toimistoepisodin jälkeen kapusin takaisin minibussiimme, jonka lähtöä kuski halusi lykätä syystä jota emme tiedä. Kun hän vihdoinkin hyppäsi takaisin rattiin hyvästeltyään (ei suinkaan lopullisesti) kaverinsa, päätti hän lähteä huristelemaan kohti etelää pienimpiä mahdollisia teitä moottoritien sijasta. Ehkä kyseessä oli piheys tietullien suhteen, mutta välissä jo hieman kuumotti, että minne meidät ollaan viemässä muilutettaviksi.
Noin puoli tuntia pikkuteitä ajeltuamme katsoin kelloa ja totesin sen olevan jo yli puoli kahdeksan ja matkaa oli jäljellä vielä noin 140 kilometriä. Onneksi olimme jo palaamassa moottoritielle, joten pidin mahdollisuuttamme keretä jatkobussiin edes hieman realistisena.

Kahdeksan aikaan kuskimme päätti poiketa tankille, jossa hänellä ei tuntunut olevn mitään kiirettä. Ensimmäisen tupakan jälkeen hän päätti sytyttää toisen, sillä tuntia aiemmin rajalla hyvästelty kaveri kurvasi pihaan omalla minibussillansa. Tankkaamisen tai ihmisten siirtelyn sijaan kuskeja tuntui enemmän kiinnostavan toistensa genitaalialueiden koskettelu vaatteiden lävitse. Kun körssit oli saatu poltettua, munat hiplailtua ja auto tankattua pääsimme vihdoin jatkamaan matkaa. Melkein. Matka stoppasi sadan metrin jälkeen, kun kaksi kuskikaverusta päättivät polttaa vielä yhdet savukkeet. Essi totesi kellon olevan jo yli kahdeksan, joten olimme jo käytännössä varmoja, että edes thaimaalaisen kuskin ajaessa emme kerkeä seuraavaksi aamuksi veneelle.

Tupakkien jälkeen kuskit päättivät siirrellä meitä kyytiläisiä vanien välillä niin, että toiseen menivät Butterworthiin matkaavat ja toiseen George towniin kulkevat. Uuden kuljettajamme kaasujalka oli varsin raskas, ja kerran kuski päätti ohittaa yhden rekan pientareen puolelta. Varttia vaille yhdeksän kuljettaja vihdoin poistui motarilta, ihan vain käydäkseen kääntymässä liittymän varrella olleessa tietullissa ja palasi muutaman minuutin päästä takaisin oikealle tielle.

Viisi yli yhdeksän kuski löi jarrut pohjaan ja kailautti: “Butterworth bus terminal”, me kyytiläiset tuijotimme ihmeissään toisiamme ja hyppäsimme kyydistä kuskin niin käskettyä. Edellisestä vierailusta viisastuneena osasimme päätellä, että asema olisi viereisen työmaa-alueen takana, mutta perille kuljettaja ei meitä halunnut kyyditä. Rinkat selässä kiirehdimme lippuluukulle, jossa saimme iloksemme todeta, että ehdimme kuin ehdimmekin Kuala Besuttiin menevään yöbussiin. Essi jäi vaihtamaan nettitikettejämme oikeisiin ja minä juoksin vajaan kilometrin päässä olleelle automaatille nostamaan käteistä, sillä saarella automaattia ei tulisi olemaan.
Takaisin asemalle päästyäni katsoin lippuja ja huomasin niiden olevan väärät. Onneksi aikaa oli tarpeeksi lippujen korjaamiseen, muuten olisimme jääneet pahasti välille. Ruokaa ei oltu syöty sitten aiemman päivän kello viiden, jos niitä paria banaania ei oteta laskuihin, eikä asemalta tietenkään löytynyt mitään mukaan otettavaa vegeruokaa. Onneksi bussissa uni tuli melkein samantien, joten nälkä kerkes unohtua ennen Kuala Besuttiin saapumista neljältä aamuyöstä. Siellä sitten vihdoinkin pääsi nauttimaan, ah niin herkullisesta annoksesta kuppinuudeleita, että jaksoi odottaa saarelle pääsyä.

Loppu hyvin, paremmin kuin hyvin. Perhentian Kecilille rantauduttuamme nappasimme pikaisesti aamupalaa, ja sen jälkeen suuntasimme J:n ja S:n meille etukäteen varaamaa merenrantabungalowiamme kohti. Perillä todellakin odotti paratiisi, meidän terassilta näki koko Coral Bayn rannan ja auringonlaskun. Samalla löytyi se kauan haaveilemani paikka riippumatolle, muutaman metrin päässä kuohunnut meri rauhoitti päivän snorklaamisesta väsyneen reissaajan ja riippumattoon päästyä saattoi jo hieman nauraa matkalla sattuneille vastoinkäymisille.

Terve vaan,
Juho

20160403_130723

GOPR6699_1460194461846_high

Veturi, taksi, valtamerilaiva

Olen maininnut jo aiemminkin siitä, että me tykkäämme juhlia kaikenlaisia kissanristiäisiä. Tänään meillä onkin taas syytä juhlaan, sillä reissumme on saavuttanut erityisen merkkipaalun. Jos hääpäivien nimityksiä mitattaisiin päivissä, olisikin meillä ja reissullamme tänään kymmenkertainen posliinihääpäivä. Päätimme juhlistaa tätä merkittävää virstanpylvästä julkaisemalla blogipostauksen numeroista.

10 000: Kulutetut eurot reissun päällä. Tosin tuo summa tuli jo täyteen eilen, jolloin nyt taidetaan olla yli kymppitonnin 27 ja puoli euroa.

204: Tunnit (eli kahdeksan ja puoli päivää), jotka ollaan vietetty maasta, kaupungista tai kylästä toiseen siirtyen lentämällä, busseillen, junaillen tai veneillen.

200: Vietetyt päivät reissussa.

102: Ladattua kuvaa Instagramiin. Tämä on aika supistettu otos siitä, kuinka monta kuvaa meillä on kaikilla muistikorteilla. Odottakaa sukulaiset ja ystävät innolla, aion pitää niistä 30 000 kuvasta sitten diaesityksen, jossa kerron jokaisesta kuvasta erikseen muutaman minuutin mittaisen selostuksen. Tilaisuudessa omat eväät ja juomat ovat sallittuja ja jopa suositeltuja.

58: Tulevan kämppämme neliömäärä. Kyllä, saimme viimein asunnon. Kiitos kaikille, jotka jollakin tavalla oli sotkettu tähän asuntorumbaan, jota olemme viimeisimmät viikot käyneet.

49: Vietetyt yöt miljoonakaupungeissa.

47: Eri kotien/majoituspaikkojen, ihan miten niitä haluaakaan kutsua, lukumäärä.

39: Rinkkakilot mukana tällä hetkellä, käsimatkatavaroita ei uskalla punnita. Yritetään tästä painosta puhuttaessa aina vedota siihen, että meidän rinkat itsessään on tosi painavat. Syy ei ainakaan voi olla siinä, että meillä olis liikaa tavaraa mukana.

34: Ostettujen uusien vaatekappaleiden määrä. Puolustukseksemme voin kyllä sanoa sen, että kyllä se hajottaa pitää 200 päivää samoja vaatteita. Pari uutta mekkoa välillä saattaa olla halpa mielialalääke.

28: Etsityt geokätköt.

25: Luettujen kirjojen määrä. Kerrankin ei ole ollut tekosyitä, joiden takia ei ehtisi lukemaan. Erittäin yllättävää on se, millaisia kirjoja reissusta sattuu löytämään. Teoksia on tullut luettua vuoden 2014 Finlandia-palkinnon voittajasta Maria Kallio -dekkareihin.

21: Otettua polaroidkuvaa.

20: Julkaistut blogitekstit, joiden takia on välillä huudettu toisillemme, itketty ja heitelty tablettia ympäri huonetta.

19: Näin monella erityyppisellä kulkupelillä matkaa on taitettu (esimerkiksi lossi, tuktuk, e-bike, banga, jeepney ja pitkähäntävene).

12: Koluttujen leffateatterien lukumäärä neljässä eri maassa.

10: Lähetettyjen työhakemusten määrä. Positiivista on, että molemmilla on jotakin töitä jossakin vaiheessa, sitten kun täältä viitsimme kotiutua.

9: Lennot, joiden jokaisen aikana on ehtinyt miettiä muun muassa perhosefektiä ja pelastusliivien sijaintia.

8: Kulutettua rasvaputellia. Olisi pitänyt raahata useampi mukana Suomesta, sillä varsinkin aurinkorasva on esimerkiksi Thaimaassa turhan kallista, mutta eihän se Juho antanut minun täyttää rinkkaani kuin kuudella purkilla.

7: Pelottavat kohtaamiset luontokappaleiden kanssa. Tähän mahtuu muun muassa sekopäisten hanhien hyökkäys, kalan kiinni iskeminen hampaillaan nilkkaani niin, että veri vaan lensi, sekä uiminen kolmimetrisiä myrkyllisiä merikäärmeitä pakoon. Tosin merikäärmeet olisivat ehkä saattaneet voittaa sen kilpauinnin, joten tilanne näytti ehkä uhkaavalta vain meidän näkövinkkelistä.

6: Kärsittyjen burmalaisten vatsatautien/ruokamyrkytysten määrä.

5: Tällä reissulla vierailtujen maiden lukumäärä. Turhaa kiirettä emme siis ole pitäneet, mutta emmehän me mitään maabongareita olekaan.

4: Kirjoitettuja reissureportaaseja Kalajokilaakso-lehteen.

3: Reissun kolme WTF-hetkeä: auton töytäisemäksi joutuminen, “ampumavälikohtaus” paikallisen pikkupojan ja kuulapyssyn kanssa, kun emme suostuneet antamaan hänelle rahaa, sekä vesi-ilmapalloisku, jossa Juhon selkään heitettiin valtava vesi-ilmapallo ohi kaahavan mopon selästä.

2: Vierailua sairaalassa.

1: Yksi ja ainut kerta, jolloin olen näppäillyt itseni Finnairin sivuille ja etsinyt seuraavalle päivälle lennot Suomeen, kun Juhon valitus kaikesta kävi täysin ylivoimaiseksi.

Tämmöisistä luvuista on siis koostunut meidän viimeisimmät 200 päiväämme. On ollut vaikeaa, mukavaa, raastavaa, hauskaa, pelottavaa, surullista, raskasta, onnellista, tukalaa ja ylitsepursuavan parasta. Näiden päivien perusteella voisin vetäistä sellaisen loppukaneetin, että tekisin kaiken kyllä myös uudestaan. Ainakin viimeistään siinä vaiheessa, kun on dementia iskenyt, eikä enää muista niitä vaikeita päiviä.

Puspus, Essi

20160216_171214-1

20160201_143627-1

20160309_155511-1-1

received_1744495205791200

received_1744495329124521

IMG_20160324_182236

IMG_20160324_181955

PhotoEditor-1457388358813-1

Sairaan kaunis maailma

Jos sulla joskus on mahdollisuus mennä Filippiineille, mene. Ja mitä pikemmin se mahdollisuus on, sitä parempi. Ainakin meidän kokemusten perusteella Filippiineillä vielä pääasiassa tykätään reissaajista, eikä kusetuskulttuuri vielä ole samalla asteella kuin esimerkiksi Thaimaassa, poikkeuksena toki tietyt alueet Palawanilla. Meihin suurimman vaikutuksen tekivät saarivaltion luonto ja ihmiset, vaikka useamman kerran tulikin mielessä kirottua jatkuvaa heipattelua sekä sitä, kun paikalliset koittavat parhaansa mukaan tuhota luonnon syytämällä kaiken roskan auton ikkunoista ulos.

Ollaan jo blogissa ruodittu Cebun sekä Boholin kokemukset, mutta Palawanista ei sen kummemmin olla mainittu. Siellä viivyttiin loppupeleissä lähes kuukausi, joka ainakin allekirjoittaneen mielestä riitti hyvin. Me ei koko reissun aikana olla paljoa suunniteltu kohteita, vaan ollaan menty fiilispohjalta paikkoihin. Palawanille mennessä varmaa oli vain, että suunnataan aluksi Port Bartoniin, josta jatketaan sitten pohjoisemmas. Port Bartonissa sitten vierähtikin pitempi tovi, ja vaikka paikka onkin todella pieni, niin tekemistäkin siellä riitti. LÄHES kaikki ovat kuitenkin aina hehkuttaneet El Nidoa paikkana, jota ei todellakaan voi missata. Omasta mielestäni parasta siellä oli se, kun sieltä pääsi lähtemään pois. El Nidossa näki parhaiten sen, mitä turismin lisääntyminen voi pahimmassa tapauksessa tehdä. Mieleen jäivät lähinnä likaiset rannat, roskaisat kadut, kauheat määrät turisteja sekä ryöstöhinnat. Omia kokemuksia ei toki lievennä se, että sairastuin El Nidossa enterorokkoon, mutta senkin sairauden kärsin muualla.

Kaunistahan El Nidossa oli, kuten muuallakin Palawanilla, mutta itse en ymmärrä paikan hehkuttamista. Majapaikat olivat järkiään ylihinnoiteltuja kuntoonsa nähden(toki onhan se hienoa kun oma pulju on listattu LonelyPlanettiin ja sen varjolla hinnan voi triplata) ja ruoka oli kalliimpaa kuin missään muussa meidän vierailemassamme osassa Filippiinejä. Port Bartoniin verrattuna tekemistäkään ei ollut paljoa enempää, saarihyppelyitä ja kajakointia kun voi tehdä kummassakin, maisemat toki El Nidossa olisivat ehkä olleet jylhemmät. Toki jos tykkää reissata samoja polkuja kuin muutkin ja uida meren rannassa aivan jätevesiojan laskukohdassa, El Nidoa ei kannata missata. Itseänikään paikassa käyminen ei sinällään harmita, nostihan se muistoja Port Bartonista aivan uudelle tasolle. Oltiin toki myös tosi onnekkaita, kun satuttiin matkaamaan Port Bartoniin juuri nyt, kun tie sinne on vielä todella huonossa kunnossa, voin vain kuvitella mitä paikalle tapahtuu, kun päällystetty tie saadaan valmiiksi parin seuraavan vuoden aikana.

Me oltiin tosiaan selvitty lähes neljä kuukautta reissussa ilman sairastamista, mutta El Nidosta lähtöä edeltäneenä yönä mulle nousi kova kuume, joka sitten lykkäsi bussiin hyppäämistä muutamalla tunnilla. Meillä oli koko Filippiineillä oloajan tapana käyttää paikallisten busseja, sillä niissä tunnelma on aivan loistava, ikinä kun ei voinut tietää istuuko viereen lapsi, vanhus vai kana. Sinä aurinkoisena päivänä viiden tunnin pomppumatka ei kuitenkaan kauheana naurattanut, mutta siitäkin selvittiin. Uuteen majaan kömmittyäni nukahdinkin jo seitsemän aikaan illalla ja olo tuntui jo aamua huomattavasti paremmalta. Hyvin nukutun yön jälkeen naamaa kuitenkin kutitti kummasti ja pikaisella vilkaisulla luultiin näppylöiden olevan vain hyttysen imemiä. Seuraavana aamuna näppyjen määrä oli ainakin tuplaantunut ja silloin jo meinasin lukittautua vain sisälle bungalowiin tekemään diagnooseja taudistani internetin avulla, sen verran ikävältä naama näytti. Illalla huokaisin kuitenkin helpottuneena, että ainakaan tilanne ei voi enää pahemmaksi mennä. Tauti päätti kuitenkin haistattaa pitkät, ja aamulla näppylöitä oli naaman lisäksi myös jaloissa ja käsissä.

Puerto Princesassa pääsin sitten vierailemaan sairaalassakin, lähinnä hakemassa lääkäriltä todistuksen lentokelpoisuutta varten, sillä en halunnut missata lentoa naamani takia. Paikallista kieltä olin oppinut majapaikkamme tarjoilijalta kiittämisen lisäksi yhden sanan, joka on bulutong. Vesirokko. Sairaalassa lääkärit ja hoitajat kävivät kaikki vuorollaan tuijottamassa naamaani ja kysymässä: “mikä tauti tuo on?” Oli ehkä hieman hämmentävää antaa oma tekemä diagnoosini lääkärille, joka ei ollut ikinä kuullutkaan suu- ja sorkkataudista. Viittä erilaista troppia lääkäri mulle kuitenkin määräsi, joista yksi ehkä ylitti joitakin lääketieteellisiä rajojakin antivirus-lääkkeenä.Selvisin taudista kuitenkin varsin nopeasti ja viikon jälkeen paikallisetkaan eivät enää katsoneet minua kuin spitaalista.

El Nidon ollessa pettymys päädyimme viettämään koko viimeisen viikon Puerto Princesassa, joka ei kyllä harmittanut yhtään. Teininaamani vuoksi en halunnut kauheana poistua huoneesta, ja kun kaupungissa ruokaa oli tarjolla joka nurkalla, ei sitä kauhean kauas tarvinut lähteäkkään. Puerto Princesa oli muutenkin kaupunkina varsin mukava, joten viikko vierähti nopeasti lähinnä vain oleillen. Uusi vuosikin pääsi vaihtumaan meidän viimeisenä PP-iltana ja kokemus oli vähintäänkin hämmentävä. Paikalliset vaikuttivat saavan suurta nautintoa vain kaikista kovista äänistä, raketitkin olivat lähinnä kissanpieruihin verrattavia tekeleitä. Kovimmat rallit olivat kuitenkin juuri vuoden vaiduttua, kun kylän kaikki mopot, tricyklet ja vastaavat päättivät paahtaa päätietä kaasu ja töötti pohjassa sekä roskapöntöt mopedien perässä roikkuen.

Näin jälkikäteen ajateltuna Filippiinit olivat juuri niin mahtava kohde kuin ennen reissua olimme kuulleet. Mua eniten jäi harmittamaan se, ettei keretty käydä Pohjois-Luzonissa ihastelemassa riisiterasseja eikä Pandan-saarella snorklaamassa kilpikonnien kanssa. Löydettiin kuitenkin Port Bartonin edustalta oma pieni saari, jossa saatiin nauttia kahdestaan auringonpaisteesta sekä suurista kalaparvista. Päästiin näkemään todella siistejä koralleja Andassa sekä nauttimaan lounasta vesiputouksen juurella filippiinoperheen kanssa. Thaimaassa vietettyjen kahden kuukauden jälkeen oli huippua päästä oikeasti reissaamaan, Thaikkulassakun se tarra lätkäistiin aina rintaan ja aivot sai sen jälkeen heittää narikkaan. Löysin myös lähes täydellisen spotin riippumaton virittämiselle, ongelmaksi vain muodostui Filippiinejä riepotelleen taifuunin tuomat sadepäivät, joiden vuoksi en päässyt kunnolla nauttimaan parin kilometrin mittaisesta autiorannasta rauhassa.

Terve vaan,

Juho

Ps. Mikäli joku erikoisoluenystävä on suuntaamassa Palawanin pääkaupunkiin, kannattaa käydä tsekkaamassa Palaweno Breweryn pubi, josta saa ainakin viittä pienen panimon panemaa olutta. Kyseisen puljun osoite ja aukioloajat löytyvät niin Facebookista kuin TripAdvisoristakin.

IMG_3465

IMG_3381-1

IMG_3393-1

Juhla on verraton

Joulukuu on meille kyllä aina yhtä juhlaa. Kaikki alkaa syntymäpäivistäni, sitä seuraa meidän vuosipäivä, sitten tuleekin joulu, jota seuraa Juhon synttärit ja lopulta kaikki huipentuu uudenvuodenaaton juhlintaan. Välillä tällainen juhliminen saattaa tuntua hiukan työläältä, varsinkin tänä vuonna, kun joulukuulle sattui vielä reissumme sadas matkapäivä. Molemmat ollaan vielä sellaisia, että tykätään muistaa tällaiset spessupäivät, ja viettää niitä jotenkin, mutta tämä vuosi oli kuitenkin vähän erilainen.

Vietämme molemmat ensimmäistä kertaa juhlapäiviä jossakin muualla kuin kotona. Tähän mennessä olen tullut siihen tulokseen, että niiden viettäminen kotona olisi kuitenkin rutkasti helpompaa ja miellyttävämpää. Asiat olisi helpompi järjestää, tietäisit mistä saat mitäkin ja millä tavalla, juhlaa voisi viettää juuri niiden ihmisten kanssa kenen haluaa ja asiat menisi useammin suunnitelmien mukaan. Reissussa tosin on se hyvä puoli, että yleisesti ottaen säät suosivat ja täällä voi harrastaa sellaisia aktiviteetteja, jotka ei tähän vuodenaikaan kotipuolessa onnistuisi. Onhan se lisäksi ikimuistoista viettää näitä juhlia täällä, kun aika monet synttärit ja muut kissanristiäiset on tullut Suomessa järjestettyä.

Lempipäiväni vuodesta on tietenkin synttäripäiväni, johon yleensä on valmistautunut viikkoja. Tänä vuonna kaikki meni sitten ihan uusiksi. Juho oli päävastuussa kaikesta suunnittelusta, eikä suurempia juhlia tarvinnut järjestää. Minun tehtäväkseni jäi vain herätä aamulla tiettyyn aikaan ja tehdä Juhon järjestämiä juttuja päivän ajan. Päivä ei kuitenkaan mennyt yhtään kenenkään suunnitelmien mukaan, kiitos minun, sillä päädyimme viettämään suurimman osan päivästä sängyn pohjalla nukkuen tai vain makoillen elämäni pahimman krapulan kourissa.

Olimme edellisenä iltana menneet syömään ravintolaan, jossa törmäsimme kolmeen suomalaiseen. Erinäisten sattumusten kautta päädyimme sitten rantaan kumoamaan rommipullon jos toisenkin. Ilta oli hauska, ei siinä mitään, mutta seuraavana päivänä ei sitten enää oikein naurattanutkaan. Kun on ollut noin kolme kuukautta pahemmin juomatta, mihin saattaa olla myös pieni vaikutus meidän läksiäisjuhlilla (näin vahingosta viisastuneena), saattaa vaikutukset väkevistä näkyä seuraavanakin päivänä. Kroppani päätti, että nyt syntymäpäiväni kunniaksi on aika tulla vanhaksi, ja krapulasta kuuluu kärsiä niin, että sitä ei tule unohtamaan koskaan. Kaiholla muistelin siis entistä, 22-vuotiasta minääni, johon ei krapula ollut tällä tavalla vaikuttanut, vaan viimeistään keskipäivällä olin aina ollut suhteellisen toimintakykyinen.

Krapula ei kuitenkaan toiminut syynä välttää aamupalaa, sillä Juho oli järjestänyt erääseen ravintolaan meille pannukakkukakun. Pääsin avaamaan ensin Juhon ostaman lahjan, minkä jälkeen piti kävellä ravintolaan asti, johon oli varmaankin 666 kilometriä. Tietenkin päädyimme törmäämään aamupalalla vielä yhteen suomalaiseen, joka halusi välttämättä tarjota synttärirommit krapulaa lieventämään. Voin kertoa, ei lievittänyt ollenkaan. Onneksi aamupalan jälkeen sain vapautuksen muista synttärimeiningeistä, pääsin nukkumaan ja illalla syömään krapulapizzaa. Päätimme siirtää synttärien juhlinnan seuraavalle päivälle, jolloin vietimmekin kivan ja rauhallisen päivän hieronnan ja melomisen merkeissä.

Meidän vuosipäivä ja joulu eivät myöskään menneet ihan putkeen. Oikeastaan suoraa skippasimme vuosipäivän ja sadannen reissupäivän vieton, sillä tuntui siltä, ettei nyt ihan oikeasti jaksa juhlia enempää, kun joulukin painaa päälle. Karma selvästikin kosti juhlimattomuuden, sillä Juholle puhkesi kova kuume paria päivää ennen jouluaattoa. Kuume osoittautuikin lopulta virusperäisen rokon ensioireiksi. Itseäni huvitti aluksi kovasti tämä uusi huonekaverini, Juho 14 vee näppynaama, mutta Juhon juhlafiiliksen rokko tuntui tappaneen kokonaan.

En ole koskaan ollut mikään hirveä jouluihminen, sillä joulu ei ole koskaan tarkoittanut rauhoittumista ja perheen kesken vietettyä aikaa. Joulu on ollut parasta aikaa tienata, joten kiertely talosta taloon tonttutamineissa on tullut useana aattona tutuksi. Joulu on aina ollut kiirettä ja häslinkiä, tuhansien lahjojen jakoa ja kaahailua pitkin kylän raittia. Mutta kyllä sitäkin oli tänä jouluna ikävä, vaikka suurin kaipuu kohdistuikin ruokaan. Se alkoi jo muutama päivä ennen joulua. Keskustelumme Juhon kanssa alkoivat kiertää samaa kehää ja muuttua luettelomaisiksi.

-Pottu- ja porkkanalaatikkoa.
-Savustettua kalaa.
-Riisipuuroa ja sekametelisoppaa, aijaijai.
-Kinkkua ja sinappia, nam.
-Budapestejä, ei vitsi.
-Konvehtejapa!
-Vitsi kun olis suklaata, Fazerin Sinistä.
-Mää en nyt taija päästä yli noista Budapesteistä…

Ruuan kanssa teki kyllä nyt ihan oikeasti tiukkaa. Toki syötiin parempi ja kalliimpi jouluateria meidän resortissa, mutta mielestäni jokisimpukka tai lätty ei ole kovin jouluinen ruoka. Mikään ei edes ollut erityisen hyvää, jos punkkua ei lasketa mukaan. Ruokailutilanne ei myöskään ollut hirveän jouluinen, sillä siitä puuttui muun muassa yhteisöllisyys, mitä olimme tulleet keskelle viidakkoa pienempään resorttiin hakemaan. Ihmiset eivät syöneet yhdessä, jokainen aloitti ruokailun omia aikojaan, taustalla eivät soineet joululaulut.

Vähän oli itselläkin sitten hukassa joulutunnelma, vaikka valkoiseen muovikuuseen oli joulupallot viritettyinä ja paikallisella lapsella oli välkkyvä tonttulakki päässä. Lahjoja sain kuitenkin tänä jouluna tiedettävästi kolme ja Juhokin kaksi. Olin siis selvästi ollut mukavampi ja kiltimpi ja ihanampi kuin Juho, tai ainakin niin pukki oli asian tulkinnut. Pelasimme Juhon kanssa aattona korttia, lauloimme vähän joululauluja ja söimme sitä “jouluruokaa”. Lopulta kipitimme nukkumaan varmaankin jo ennen iltayhdeksää, sillä Juho ei hirveästi viihtynyt naamansa kanssa ihmisten parissa ja minä olin nukkunut niin huonosti edellisen yön, sillä olin meinannut jäätyä elävältä, kun en ollut jaksanut vaivautua nousemaan ja lisäämään vaatetta päälleni.

Juhon synttäreistä ei ole niin kauheasti pahaa sanottavaa. Ei me hirveästi tehty mitään, aamulla saatiin aamupala sänkyyn ja samalla Juho sai myös minikakun, sillä isompi kakku oli valmiina vasta kolmelta iltapäivällä. Aamupalan jälkeen käytiin kiertelemässä kauppakeskusta ja oltiin menossa leffaan, mutta ei päästy sinne kun jono lippuluukulle oli jatkuvasti varmaan kilometrin mittainen. Juotiin sitten ihan hirveän pahaa mangojuomaa ja yritettiin päästä kauppakeskuksessa syömään, mutta joka paikka oli ihan täynnä tai sitten meitä ei suostuttu palvelemaan. Ostettiin sitten ranskalaiset ja Juholle wrappi, kun (taas vaihteeksi) kasvisversio oli loppu. Käytiin myös pelailemassa siellä sellaisessa järkyttävän äänekkäässä ja suuressa tilassa niitä kourapelejä, mitkä oli minun lemppareita pienenä! Tietenkään ei voitettu mitään, vaan koura tiputti pehmolelut tai jäätelöt juuri ennen voittolaaria. Oli meillä kuitenkin tosi hauskaa, kuten oli myös paikallisilla lapsilla, jotka tykkäsivät kytätä meidän taisteluita pelikoneita vastaan.

Päivällä hain sitten Juholle oikean synttärikakun, joka parin päivän syömisen jälkeen osoittautuikin sudeksi. Löysimme kerman seasta kunnon palasen muovista kapustaa, joten menipä maku sitten siitäkin tortusta. Onneksi kumpikaan meistä ei ehtinyt siihen muovinpalaan tukehtua. Juho sitten kävi sanomassa pari valittua sanaa leipomossa, mutta korvaukseksi saimmekin sitten vain lisää hämmennystä, sillä täällä ei näemmä minkäänlaista korvauskäytäntöä tunneta. No kävimmekin sitten antamassa lämmintä palautetta TripAdvisorin kautta kyseiselle leipomolle. Oli harmillista, että kakun ja henkilökunnan tahdittomuuden takia meni maku koko kahvilasta, sillä se oli alkanut jo muodostua meidän kantakuppilaksi erityisesti vegebagelin takia, mutta nyt sitten kannammekin rahamme täällä Puerto Princesassa muualle.

Illalla käytiin vielä saaren ainoassa olutpanimokuppilassa, jossa Juho pääsi maistelemaan erikoisoluita ja minä sain katsella musiikkivideoita telkkarista, mikä onkin ollut pitkään kotipuolessa yksi lempiharrastuksistani. Tosin televisiossa pyöri pääosin Pitbullin ja Nicki Minajin musiikkivideot, mutta olihan ne vaihtelua paikallisten vinkuville karaoke-esityksille tai meidän kahdentoista kappaleen soittolistalle! Juhon juopottelun jälkeen kävimme vielä sitten vielä syömässä Belly Bustersissa, jossa on nimensä mukaisesti kunnon mättöannokset, joten tilanteeseen sopien tilasin kesäsalaatin ja diettikokiksen. Karma tietenkin kosti myöhemmin sitten tämän snobeilun.

Uudenvuodenaatto onkin sitten tänään ja yllätys yllätys, nyt on sitten minun vuoroni olla kipeänä. Tulin tosiaan sairaaksi heti Juhon syntymäpäivän jälkeisenä päivänä ja kipeänä olen vielä näin kolme päivää myöhemmin. Toivon ettei Juhon sairastama rokko ole tarttunut minuun, ainakin näytän edelleen ikäiseltäni enkä miltään finninaamalta, joten kyseessä on varmaan vain ilmastoinnin aiheuttama flunssa. Tosin tämä ei ole mikään pikkusievä, vähän aivastuttaa ja viluttaa flunssa, vaan enemmänkin sellainen flunssa, että viimeinkin olen oikeassa mielentilassa kirjoittaaksesi kirjan Tuhat ja yksi tapaa tukehtua peittoon. Päätä särkee, joka paikka on tukossa ja minun on pitänyt niistää noin tuhat kertaa, mitä en tee koskaan edes kotona flunssassa.

On muutama asia, joita kaipaan Suomesta kun olen kipeä. Tahdon että netti yltää sänkyyn, jos en jaksa siitä liikkua. Haluan juuri sitä ruokaa, mitä minulla tekee kipeänä mieli, ja haluan sitä heti. Kuumaa juomaa ja kurkkupastilleja on oltava saatavilla flunssaisena ihan koko ajan. Täällä kurkkupastillienkin metsästäminen on työn ja tuskan takana, sillä apteekissa niitä ei ainakaan tunneta, eikä kuuman veden saamisesta ole mitään takeita. Kuuma vesi saattaa joko olla lämmintä, haaleaa tai kylmää, niin keitteleppä siitä sitten itsellesi teetä. Toivoisin kipeänä myös sitä, että jos suihkusta voi valita lämpötilan, niin sen ihan oikeasti voisi valita kellonajasta huolimatta. Kipeänä tai krapulassa on myös hirveän vaikea olla, jos on kuuma. Toimiva tuuletin tai ilmastointi, jonka lämpötilaa voisi säätää toimivalla kaukosäätimellä, olisi erittäin mukava asia tällaisissä tilanteissa. Plussaa olisi myös, jos huoneessa kerta on televisio, siinä toimisi kuva ja kanavia olisi enemmän kuin yksi.

Summa summarum juhlapyhät ei näytä olevan meitä varten, sairastelu ei ole reissussa yhtään mukavaa ja onneksi huomenna on tammikuu, niin ei tarvi vuoteen juhlia isommin yhtään mitään. Tervetuloa takaisin vaan “tylsä” reissuarki, sinua on jo kaivattu kovasti.

Puspus, Essi

 

Ps. Älkää välittäkö, vaikka Juho roikkuukin kansikuvassa väärinpäin, tää  blogin muokkaaminen ei oo niin mukavaa puhelimella.

 

20151210_101232

 

Kaukaisimmalle rannalle

Kun me saavuttiin Filippiineille, päätettiin että ei suunnitella oikeastaan mitään, vaan mennään ihan fiiliksen mukaan. Ekan viikon aikana kahlattiin pikavauhdilla läpi Cebu City, Alcoy, Oslob sekä Dumaguete ja siinä vaiheessa alkoi tuntua, että on pakko päästä rauhoittumaan. Olin ihan sattumalta törmännyt aiemmin 1Peace Beach Resorttiin Pallontallaajien foorumilla sekä Facebookissa, ja paikka vaikutti arvostelujen perusteella sellaiselta mitä kaivattiin, joten käännettiinkin nenä kohti Boholia ja suklaakukkuloita.

Varmaan osalle lukijoista on käynyt jo ilmi, että me vihataan matkaamista. Se on ehdottomasti yksi reissaamisen paskimpia osuuksia, sillä yleensä tulee hypättyä siihen ylitäyteen bussiin niin aikaisin aamulla, että aamupalaksi on ehtinyt syödä vain kaksi bakery shopin sämpylää, jotka osoittautuvatkin kanelipulliksi, ja vettä ei uskalla juoda, sillä seuraavasta vessatauosta ei ole tietoakaan. Sitten kun vihdoin pääset määränpäähäsi kymmenen tuntia ja vähintään viisi erilaista matkustusvälinettä myöhemmin, ja on pimeää ja taskulamppu rinkan pohjalla, on huumori yleensä koetuksella. Jostain syystä kaikki meidän siirtymiset menee lähes aina samalla kaavalla ja niin meni myös siirtyminen Negrosin Dumaguetesta Boholin Andalle. Tällä kertaa poikkeuksena oli kuitenkin se, että nälästä ja pimeydestä huolimatta viimeisen puolentoista kilometrin taittaminen jalkaisten ei harmittanut yhtään, sillä kauneimman ikinä näkemäni tähtitaivaan alla katosi mielestä kaikki ylimääräinen. Vielä kun perillä odotti lähes täydellinen paratiisi, jossa meidät otettiin vastaan kysymyksellä: “onko teillä nälkä, meillä olis täällä tänään tehtyä lasagnea”, muuttui kirkas ilta vielä paremmaksi. Toki hämmennystä herätti ranskalainen aksentti, sillä olimme kuvitelleet saapuvamme suomalaisten pyörittämään resorttiin. Hämmennys kuitenkin hälveni, kun kävi ilmi, että 1Peacen suomalaiset pyörittäjät Antti ja Katri olivat lähteneet käymään uuden ravintolan avajaisissa ja paikan kolmas pitäjä, ranskalainen Oliver oli nakitettu ottamaan meidät vastaan.

1Peace on Kaakkois-Boholissa sijaitsevan Andan yksi ainoista meidän budjettiin sopivista majapaikoista. Paikka mainostaakin itseään travellers homena, joka ei sinällään ole mitenkään harhaanjohtavaa, löytyyhän heiltä Andan ainoa dormi. Me pulitettiin kahden hengen tuulettimellisesta huoneesta, jossa oli oma kylppäri, 800 pesoa(n. 16 €) yö. Dormin olisi saanut 400 pesolla(n. 8 €) yö nenää kohden, mutta kahdestaan matkatessa huone tuli kannattavammaksi. 1Peacessa on huoneiden sekä dormin lisäksi myös muutama bungalowi, joiden hintahaarukka pyöri 1200 ja 1600 peson (24-32 €)välissä. Olemme yleensä tottuneet maksamaan majoittumisesta hieman vähemmän, mutta majoittumisesta maksaminen ei harmittanut yhtään, sillä alueen snorklausvedet sekä miljöö ovat lumoavat.

Bohol saarena on tuttu suklaakukkuloistaan ja niitä mekin lähdimme eräänä päivänä katsomaan. Mopon saimme näppärästi vuokrattua majapaikasta, mutta hinta sai leukamme loksahtamaan sijoiltaan. 500 pesoa (n. 10 €) päivän skootterivuokrasta tuntui lompakossa sen verran, että illalla jäi muutama olut juomatta sekä varras syömättä. Lähes heti meille kuitenkin selvisi, että hinta ei ole Filippiinien tasolla edes kalleimmasta päästä, sillä mm. El Nidossa voit joutua pulittamaan 800 pesoa / päivä, mutta Thaimaan 100 bahtin (n. 2,6 €) hintoihin tottuneille summa kuulosti uskomattomalta. Suklaakukkulat itsessään eivät olleet niin hienot kuin olimme kuvitelleet, nehän nyt vain ovat kukkuloita, mutta tie sinne itsessään on niin kaunis, että se kannattaa ajaa, perseen puutumisesta huolimatta. Samalla matkalla kävimme ajelemassa myös hieman kauempana Andasta ja testasimme Lobocissa sijainneen zip linen sekä pääsimme käyttämään vulcanizing shopin palveluita naulan upottua pinkin kiiturimme takakumiin. Lobocin ja Carmenin välistä löytyvä tieosuus Man made forest on ehkä yksi suosikkinähtävyyksistäni koko reissulla, ja meidän onneksemme paluumatkalla edessämme köryytteli hiljaisella vauhdilla San Miguelin olutrekka, joten pääsin kuskinakin ihastelemaan tien päälle levittäytyviä oksastoja paremmin.

Viihdyimme Andassa ja 1Peacessa niin hyvin, että suunnitellun viikon sijaan nautimme elämästämme ja reissaamisen parhaista puolista lähes kolme viikkoa. Resortissa sijaitsevassa riippumattotornissa aika kului varsin leppoisasti, vaikka eipä sillä ajalla niin merkitystä tuntunut olevankaan, ja mereen sukeltaessa klovnikalat tervehtivät snorklaajia varsin ärhäkästi. Meillä päivät koostuivat lähinnä aamupalasta, muutamasta pitemmästä snorklausreissusta, riippumatossa makaamisesta sekä päivällisestä. Resortissa ei ollut ollenkaan varsinaista menua, mutta listalta löytyi koko ajan muutama tuote, joita pystyi päiväsaikaan nälän yllättäessä tilaamaan. Iltaisin Antti ja Oliver joko väsäsivät illallisen, jota koko porukka söi yhdessä pitkän pöydän ääressä, tai suuntasimme Andan keskustaan, josta sai niin paikallista kuin myös länsimaalaista ruokaa.

1Peacesta kerkesi lähes kolmen viikon aikana muodostua tietynlainen koti meille, jossa pääsimme noudattamaan aivan omia päivärutiineitamme. Pihalla juoksennelleista neljästä, ja välissä useammastakin, koirasta tuli meille hyviä kavereita ja kun ihan ensimmäisinä päivinä pääsimme näkemään Maman synnyttämät pennut, olimme myytyjä. Useamman kerran kerkesin jo miettiä, että mitä kaikkea sitä pitikään tehdä, jos lemmikin haluaa täältä kotiin napata. Nyt, kolmisen viikkoa Andasta lähdön jälkeen täytyy todeta, että se oli ehdottomasti tähän astisten matkani kohokohtia. Olen jatkuvasti toivonut löytäväni sen täydellisen paikan riippumaton virittämiselle ja 1Peace ansaitsisi muuten tämän paikan maineen, MUTTA sielläkin riippumatto oli jo valmiiksi viritetty, joten en voi ottaa kunniaa toisten tekemästä työstä. Reissuni tärkein päämäärä siis ei toteutunut, vaikka Anda olikin todennäköisesti kaukaisimpia kohteitamme. Täytyy kuitenkin tännekin vielä todeta sama asia, jonka sanoin Antille, Katrille ja Oliverille 1Peacessa: “tällaiset paikat on syy sille, miksi haluan matkustaa”!

 

Terve vaan, Juho

20151123_103123

20151204_092115-1

Soronoo

Hellurei!

Täällä meidän blogissa on muutamat viikot ollut hiljaisempaa, mutta nyt jos vähän terästäytyisi taas vaihteeksi. Ollaan kirjoitettu lehtijuttua Kalajokilaaksoon ja tehty vähän projektihommia, niin on voinut antaa itselle anteeksi sen, että on vähän lipsunut tämä blogiin kirjoittelu. Nyt kun saatiin kuitenkin lehtijuttu julkaisuun perjantaina ja ollaan siirrytty vapaaehtoistyöhommista Lantalta tänne Krabille, niin ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja väkertää tänne jotakin.

Reissuamme on nyt takana kahdeksan viikkoa ja paljon ollaan ehditty näkemään. Takana on Bangkok, Koh Tao, Koh Phangan, Koh Samui ja Koh Lanta. Nopeammalla tahdilla ei olisi kyllä näitä saaria jaksanutkaan kiertää. Krabia on jäljellä vielä pari päivää, minkä jälkeen pitää sitten hommata itsemme ja kaikki kamamme lentokentälle. Mutta seuraavaksi tulee nyt vähän joitakin juttuja ja mietteitä viimeisistä viikoista ja siitä, mitä ollaan niitten aikana hommailtu.

Näin alkuun voisin purkaa vähän tätä matkustusangstiani. Reissun aikana olen käsittänyt sen, kuinka paljon voinkaan vihata matkustamista. Paikasta A siirtyminen paikkaan B on usein ollut aika sietämätön kokemus, jos matkan pituus on ollut yli 20 kilometria. Siirtymisen järjestäminen on käytännössä todella helppoa, kun vain matkaliput täytyy hommata ja kaikki muu hoituu sitten itsestään. Siihen loppuukin sitten ne hyvät puolet. Yleensä matkustusvälineessä on liian kylmä tai kuuma, tilaa on ihan liian vähän, kuski ei puhu ollenkaan englantia, eikä sinulla ole mitään hajua, milloin seuraava pysähdys tulee olemaan. Renkailla liikkuvilla kulkupeleissä ei myöskään ole usein vessaa, mikä ei lisää yhtään matkanteon mukavuutta.

Siirtyminen Samuilta Lantalle toimii mainiona esimerkkinä matkustamisen hauskuudesta. Herätys oli aamulla puoli kuudelta, sillä minibussin piti tulla hakemaan meitä kuuden aikaa hostellimme edestä. Olimme yötä dormissa, joten ei ole mitään tietoa siitä, jäikö puolet omaisuudesta sille tielle, kun valoja ei viitsinyt sytyttää muiden nukkuessa. Aamupalaa emme ehtineet hakemaan, sillä lähtövalmisteluissa menikin lopulta yllättävän kauan. Minibussissa napsimme kuitenkin sipsejä, joita olimme ostaneet edellisenä iltana. Olimme bussin ensimmäiset asiakkaat, joten lähdimme poimimaan kyytiläiset eri puolilta saarta. Samui tosiaan on Thaimaan toiseksi suurin saari, hitusen isompi kuin Hailuoto maapinta-alaltaan. Voitte siis kuvitella, miten huisin hauskaa oli, kun kuski ei löytänytkään hotellia, jossa yksi kyytiin lähtevistä asui. Ajettiin ensin puoli tunti ihan väärään suuntaan ylöspäin jyrkännettä, joka tuntui minibussissa ihan Mount Everestiltä. Lopulta ihan hirveässä kiireessä kuski joutui kiertämään koko saaren ympäri samalla soitellen reittiohjeita, jotta viimein löydettiin ja saatiin poimittua kyytiin viimeinenkin matkalainen. Lisäksi tie oli niin pomppuinen, etten ole koko elämäni aikana ollut niin lähellä oksentamista, mutta saanut kuitenkin pidettyä kaiken sisälläni. Tuon matkan jälkeen vannoin, etten enää ikinä koskaan milloinkaan matkusta mihinkään ilman syömättä sitä ennen aamupalaa ja ottamatta pahoinvointilääkkeitä mukaan. Kun lopulta juuri ja juuri ehdimme bussiin, joka kyyditsi meidät veneeseen, olimme kaikki kyytiläiset hyvin väsyneitä ja nälkäisiä. Siinä vaiheessa ei tullut ajatelleeksi, että edessä tulisi olemaan vielä suurempi rumba ennen kuin pääsisimme lopullisesti perille.

Matkaa Samuilta Lantalle on noin 350 kilometriä, jonka taittamiseen meni lopulta vaivaiset 12 tuntia. Matka koostui seuraavista kulkupeleistä seuraavassa järjestyksessä: minibussi, bussi, laiva, bussi, minibussi, toinen minibussi, kolmas minibussi, lossi, minibussi, lossi, minibussi. Tittidii, kun matkustaminen on huippuhauskaa. Reissussa oleminen on kivaa, mutta siirtyminen on minulle painajaismaista. Siksi onkin parasta, että on aikaa. En mitenkään jaksaisi joka kolmas päivä olla vaihtamassa eri kylien ja kaupunkien välillä, koska siihen kaikkeen säätämiseen menee yleensä vähintään se kaksi päivää. Matkaamisen jälkeen on aina niin väsynyt, ettei loppupäivästä jaksa enää tehdä oikein mitään muuta. Mukavaa onkin vain jämähtää johonkin paikkaan pidemmäksi aikaa ja tutkia lähimaastoa kävellen ja kauempaa skootterilla. Ehdit tehdä pidempiä retkiä, tutustua paikkoihin rauhassa ja välillä vain olla. Ehdit löytää sen lempiravintolan ja tulla hyvänpäiväntutuksi sen resortin vieressä katukeittiötä pitävän mummon kanssa. Pystyt tutustumaan paikkaan monipuolisemmin ja tarkemmin kuin vain käydä samassa ajassa viidellä eri saarella vähän raapaisemassa pintaa.

Lantalla päädyimme viipymään sitten vähän pidemmän aikaa, kun teimme eräässä resortissa maalaus- ja muita remppahommia ruokaa sekä yöpaikkaa vastaan. Emmepä me tosiaan kovin kauaa osanneetkaan vain lomailla, kun jo kuukauden reissaamisen jälkeen alkoi tuntua siltä, että voishan sitä jotakin hommantynkää kehittää. Ja kyllähän siinä todellakin säästi! Ei tarvinnut kahteen viikkoon maksaa muusta kuin omasta menemisestä ja huvittelusta. Toki vapaa-aika kärsi siinä sivussa, sillä maalailun jälkeen oli usein niin höyryissä, että parhaalta idealta tuntui vain maata sängyssä ja katsella, kun pienet keltaiset kiinalaiset jahtasivat toisiaan kattopaneeleita pitkin. Oli kuitenkin mukavaa, kun oli jatkuvasti tekemistä ja enemmän ihmisiä ympärillä. Pääsi tutustumaan paikallisiin lähemmin, kun toimimme työkavereina, ja saimme reissullamme aikaan myös jotakin ihan näkyvää jälkeä maalattujen bungalowien muodossa.

Maalailuamme pomotteli ruotsalainen perhe, joka omisti resortin. Suurimman osan ajasta oli mukavaa kuulua perheeseen ja olla osa työporukkaa, mutta paikoitellen näkemyksemme joutuivat myös törmäyskurssille. Olisihan se nyt outoa, että asut ja työskentelet ihmisten kanssa useampia viikkoja, ja koko aika menisi vaaleanpunaiset sydänlasit silmillä. Mitään ratkaisemattomia näkemyseroja ei kuitenkaan tullut, vaan saimme hyviä kavereita erityisesti perheen kahdesta lapsesta ja muutamasta resortin vieraasta. Ihmisten kanssa tuli hengailtua ja puhuttua paljon enemmän, kun asui ja työskenteli pidemmin siinä samassa ympäristössä. Seitsemäntoista päivän aikana ehti myös hyvin kehittää omat rutiininsa ja tapansa toimia siellä, jolloin olo alkoi tuntua jo aika kotoisalta.

Aika meni Lantalla usein todella nopeaa, sillä saari on todella monipuolinen ja kaunis. Siitä muodostui itselle lempparikohde kaikista näistä paikoista, joissa olemme reissun aikana vierailleet. Turisteja ei ollut tähän aikaan paljon, nähtiin paljon erilaisia eläimiä ja luonto oli hyvin monipuolinen. Saari oli myös sopivan kokoinen, skootterilla pääsi joka paikkaan. Varmaan myös asumismuoto vaikutti siihen, että tykkäsin niin kovasti Lantasta. Lasten kanssa oli mukava leikkiä ja käydä samalla vähän erilaisia keskusteluja, osittain englanniksi ja osittain ruotsiksi. Juho esimerkiksi halusi opettaa perheen nuoremmalle lapselle sanan suomea, että myös lapset hyötyisivät konkreettisesti meidän ajastamme heidän luonaan. Pitkän harkinnan jälkeen Juho tuli siihen tulokseen, että tärkein suomen kielen sana, joka jokaisen viisivuotiaan tulisi tietää, on tietenkin essopaikka! Pian rannassa kiiri iloiset essopaikka-huudot, kun lapsi oli innoissaan uudesta oppimastaan sanasta. Toki lapsiraukka luuli sanan tarkoittavan suurta aaltoa, mutta en kehdannut romuttaa pienen lapsen viattomuutta kertomalla Tuiran Valintatalon nurkilla pyörivistä aasiakkaista ja heidän toimenkuvastaan. 💗

Olen täällä reissulla ollessani myös löytänyt uudestaan kadottamani nuoruuden rakkauteni. En ole viimeisen neljän vuoden aikana muistanut, kuinka mukavaa onkaan istua skootterin tarakalla ja vaan katsella maisemia, kun kuski tekee kaiken työn. Tosin ensimmäisillä kerroilla, kun skootteria reissun aikana vuokrailtiin, puristin Juhon harteita rystyset valkoisina ja huutelin varoituksia milloin tielle hyppivistä kanoista, milloin papoista, jotka päättivät vähät välittää juuri sillä hetkellä muusta liikenteestä ja ylittää tien. Myöhemmillä ajokerroilla luottamus Juhon ajotaitoihin kasvoi (meillä molemmilla), ja uskalsin nauttia kyydistä ja katsella muutakin kuin tietä ja sen pientareita. Lantalla Juho jopa uskaltautui ohittelemaan muuta liikennettä, kuten pyöriä, muita skoottereita ja norsuja. Silti edelleen paikalliset supermummot veteli meistä ohi enduroillaan.

Ajokulttuuri on täällä ylipäätään ihan sekopäistä. Kypärän käyttö on enemmän poikkeus kuin sääntö, eikä kävelijöitä kunnioiteta liikenteessä ollenkaan. Tämä juontuu jo varmaankin siitä, ettei täällä yhtään kukaan kävele. Ne harvatkin kävelijät on näemmä hyvä saada pois päiviltä, kun niiltä ei saada nyljettyä taksikuskien taskuun ylimääräisiä bahteja. Kyydeistä turistit joutuvat täällä tosiaan maksamaan törkeää ylihintaa paikallisten maksamiin hintoihin verrattuna. Kulkuvälineillä ajetaan yleensä aina täysiä, paitsi jos olet vanhus ja haluat ajaa erittäin hitaasti vaarantaen kaikkien liikenteessä olevien hengen. Vaikka tiet voivat olla pääsääntöisesti hyvässä kunnossa, saattaa keskellä tietä olla sitten ihan yhtäkkiä niin syvä reikä, että siinä voisi hobittiperhe pitää uima-allasbileet. Pimeällä onkin siis todella vaarallista ajaa skootterilla, kun näkee pitkät päällä juuri ja juuri sen kaksi meriä eteenpäin. Ohittaminen on myös tässä maassa erittäin suosittua. Vaikka et voittaisi matkassasi kuin sekunnin sadasosan, on hitaampi ajoneuvo pakko päästä ohittamaan tien kunnosta, mutkista tai keltaisista viivoista huolimatta.

Korvasta on alkanut tulla taas vaihteeksi ulos thaikkuruoka. Välillä on kausia, etten halua olla muutamaan päivään tekemisissä minkään ruuan kanssa, johon liittyy riisi tai nuudeli. Erityisen pahana tilanne oli nyt Lantan jälkeen, kun siellä söi samasta ravintolasta kolme kertaa päivässä 17 päivän ajan. Tosin korvasta kasvoi Lantan jälkeen myös spagetti ja paahtoleipä. Krabilla ollessamme olen erikoistunut nyt meksikolaiseen ruokaan ja hedelmiin. Niillä tuntuu nyt taas hetken pärjäävän, ennen kuin thaikkuruoka alkaa taas maistua. Ruoka ei kyllä ylipäätään enää ole hirveästi maistunut. Päivän ruuat koostuvat pääosin aamupalasta ja päivällisestä, joskus satunnaisesta iltapalasta näiden lisäksi. Naposteltua tulee tietenkin kojuista ja seiskayhdestätoista, jonka löytää joka kulmalta.

Lopetin lihansyönnin Samuilla, kun näin miten siellä sikoja kuskataan paikasta toiseen. Päätös ei tullut mitenkään suoraa naps, sillä ajatus on ollut mielenpäällä todenteolla viimeisen kahden vuoden ajan. Jotenkin kun on nyt ottanut etäisyyttä Suomeen ja kaikkeen siihen mitä siellä on viime aikoina tapahtunut, on asioita pystynyt tarkastelemaan selkeämmin. Eläinten kohtelu on täällä niin erilaista kuin Suomessa tai ainakaan sitä ei tehdä piilossa ihmisten silmiltä. Toki vielä kun Facebookista on silmille lävähtänyt näitä salakuvattuja videoita suomalaisilta eläintiloilta, on halu lopettaa lihansyönti vain vahvistunut. Minusta ei varmaan koskaan saa tehtyä todellista hardcore true kasvissyöjää, joka kieltäytyy lihasta jokaisessa tilanteessa. Eettisesti tuotettu liha on mielestäni ok, mutta niin kauan kun en tiedä mistä oloista syömäni liha tulee, ei se enää edes maistu hyvältä. Suomessa asiaan täytyy tutustua lisää, mutta nyt reissussa syön pääasiassa kasvis- ja mereneläväpainotteisesti.

Minun täytyy kuitenkin myöntää ehkä vielä se, että korvasta kurkkaa nyt myös katkarapu. Pitäisi oikeasti opetella syömään monipuolisemmin lyhyellä aikavälillä. Proteiini on tullut viime aikoina paljon syötyä katkaravun muodossa, vaikka olenkin sitä kovasti koittanut korvata annoksissa välillä sienellä. Tosin riisi ja jokin erinäisistä thairuokakastikkeista limaisella purkkiherkkusienellä ei ole mikään kulinaristisen ruokaelämys, joten sienet on nyt vähän aikaa boikottilistalla. Alkaa vähän näyttää nyt omaan silmään jo siltä, ettei enää mikään kelpaa, mutta kyllä täällä syötävää aina löytyy! Melkein jokaisella listalla on se 174 eri ruoka-annosta, joten valinnanvaraa on kyllä.

Meillä alkaa olla nyt takana tämä suunniteltu reissupätkä Thaimaata. Ensi viikolla matka jatkuu sitten Singaporeen, missä on tiedossa sitten vähän erilaista majoittumista sen muutaman päivän ajan, mitä siellä aiotaan viettää aikaa. Nyt tuntuu ihan siltä, että on aika mukava päästä Thaimaasta pois. Saarien samanlaisuus on alkanut hiukan puuduttaa meitä molempia, ja toivon, että tulevat maat tarjoavat uusia näkemyksiä ja kokemuksia.

Kaiken tämän purkamisen jälkeen olo on kuin olisi terapiassa käynyt. Kaikki on oikeasti hyvin, sielu lepää ja rusketus tarttuu. Soronoo.

Puspus, Essi

IMG_20151101_105816 IMG_20151101_105615 IMG_20151101_105434 IMG_20151101_105026