Pallontallaajat.net
Valikko
Selaa tagia

Malesia

Onnellinen hetki elämässä

Malesia on ehdottomasti ansainnut reissun yllättäjä -tittelin. Jos minulta olisi etukäteen kysytty, mitä tiedän Malesiasta, olisi lista jäänyt kyllä todella lyhyeksi. Olisin varmaan osannut sijoittaa sen loistavalla maantiedon tuntemuksellani Eurooppaan, onhan Euroopassa muutenkin niin paljon m-kirjaimella alkavia maita, kuten Makedonia, Moldova, Mordor, Mauritius, Mongolia, Massachusetts, Milkyway ja Malta.

Toisilta reissaajilta olimme kuitenkin kuulleet Malesiasta aika paljon kommentteja, jotka olivat pääsääntöisesti negatiivisia. Maa on kuulemma kallis, Kuala Lumpur on vain muutama nätti rakennus, joiden taakse on piilotettu kaikki köyhyys ja ränsistyneisyys, ja Malesian helmi on ainoastaan Perhentian saaret, jotka ovatkin sitten “kiinni” noin puolet vuodesta monsuunin takia. Tästä syystä lähdimme aluksi tänne sillä odotuksella, ettei maa tulisi milää asteella meitä sykähdyttämään. Ehkäpä kiitos kuuluukin siis maata dissaneille reissareille, hintojen kalleutta kuumottaneille ja omien ennakkotietojemme vähyydelle, sillä Malesia on osoittautunut reissatuistamme maista monipuolisimmaksi ja helpoimmaksi. Maa on reilusti halvempi kuin esimerkiksi Thaimaa, olemme nähneet Malesiaa 1,5 km korkeudesta 24 metriin pinnan alle ja kierrelleet kansallispuistoja ja museoita, juosseet katutaiteen perässä, trekkailleet ylängöillä ja katselleet kun villisikalauma ottaa hiekkakylvyn. Täytyy siis myöntää, etten hirveästi negatiivista sanottavaa tästä maasta keksi.

Ensimmäisellä pätkällämme Malesiassa emme päässeet emmekä ehtineet Perhentianin saarille, sillä tammikuussa monsuuniaika oli edelleen käynnissä. Toki saaret nyt eivät ole oikeasti kokonaan suljettu, mutta kyydin saaminen sinne on haasteellisempaa, eikä saarilla ole auki kuin muutama majapaikka ja rafla, jolloin tekemistäkään ei hirveästi ole. Toki muilta turisteiltahan silloin olisi saanut olla täydellisen rauhassa, mutta aika rauhallista siellä oli nytkin, vaikka sesonki olikin jo alkanut.

Yöpaikasta Perhentian Kecil -saarella jouduimme maksamaan sesongin takia vähän turhan suolaista hintaa. 60 ringgittiä (noin 15 e) meidän mahtavasta parvekkeelta avautuvasta näköalasta ja riippumattopaikasta oli ihan sopiva, mutta sähköt oli päällä huoneessa vain kello 19-7, wifiä ei ollut ja oikeastaan ensimmäistä kertaa koko reissun aikana meidän huoneemme sisäpuolella saattoi törmätä öisin muutamaan torakkaan. Tosin torakoiden koti löydettiin vessan seinän sisästä, jolloin onnistuimme piilottamaan ongelmamme uusien ystäviemme suhteen siten, että jätimme yöksi vessaan valon, jolloin torakat pysyivät kiltisti omissa koloissaan.

Mielenkiintoisinta antia bungalowissamme oli kuitenkin päivittäin vaihtuva eläintarha parvekkeellamme. Saimme riippumatosta seurata kolibrien kisailua, agamien värien vaihtelua, isojen ja värikkäiden liskojen metsästysrituaaleja, pienien liskojen päätöntä säntäilyä, katoilta toisille hyppiviä lihavia oravia ja työntyipä bongalowiimme sisälle yksi yli-innokas lepakkokin.

Kecilillä elämää löytyy kyllä muualtakin kuin vain meidän parvekkeeltamme. Saari kuhisee monitoriliskoja, lintulajeja löytyy useita, rannalla törmää rapuihin ja kotiloihin sekä pinnan alla voi nähdä, kuinka vuokkokalojen ohi suhahtaa pari metriä pitkä hai. Meillä kävi rannasta snorklatessa usein hyvä tuuri, sillä pääsimme usein uiskentelemaan haikalojen joukkoon. Yhdellä kerralla mustaevähaita oli peräti kolme, joista suurin oli noin 1,5 metriä pitkä. Hitusen meitä saattoi kyllä kuumottaa, sillä mielessä pyöri pätkiä Tappajahai-elokuvasta, vesi oli parhaimmillaan vain noin kaksi metriä syvää ja suurin eväkkäistä päätti vielä oikaista suoraan Juhon alapuolelta. Hampaita kalisutti myös kohtaaminen keihäsrauskun kanssa, joka lepäili rantavedessä pistimineen kaksi metriä pitkässä olemuksessaan, mutta leijaili sitten vauhdikkaasti pakoon meidät nähdessään.

Päädyimme saarella myös sukeltamaan, sillä J ja S olivat säästelleet meitä varten paria sukellustaan, jotka olivat ottaneet Ombak-sukellusfirmasta pakettidiilinä. Hupisukelsimme kyseisen firman kanssa lopulta kolme kertaa, sillä dyykit olivat pääosin suhteellisen halpoja, 80 ringgettiä (vähän alle 20 e) per nokka per kerta. Kuulimme myös sellaisia kauhutarinoita S:ltä ja J:ltä eräästä toisesta saaren sukellusfirmasta, ettemme edes miettineet muiden firmojen kanssa sukeltamista. Mitäpä sitä hyväksi todettua olisi alkanut vaihtamaan.

Kolmesta eri saitista (Romantic Beach, Temple of the Sea ja Seabell Rock) Temple of the Sea oli ehdottomasti kaikista näyttävin. Vaikka Seabell Rockilla nähtiin mahtava safiirikeihäsrausku, niin temppelillä oli kyllä niin valtavasti kaloja, hyvä näkyvyys, paljon mureenoja ja lattapyrstökäärme. Sukelluksen jälkeen tosin kuulimme, että olimme käyneet 24 metrin syvyydessä vaikka sertifikaattimme oikeuttaa ainoastaan 18 metrin syvyyteen menemisen. Lisäksi aamulla oli ollut vähän vaikeuksia saada itsemme ylös kello kahdeksan sukellukselle (temppelille sukelletaan vain aamuisin, koska silloin on eniten kaloja ja paras näkyvyys), mutta jälkeenpäin ei aamuherätys harmittanut kyllä enää yhtään yhtään.

Yhtä onnistuneeksi ei kyllä voi sanoa meidän Romantic Beach -sukellusta. Aiemmilla sukelluksillamme vetäjänä oli ollut paikallinen mies, joka osasi hommansa, mutta viimeiselle sukelluksellemme saimme vetäjäksi länkkärinaisen. Sukeltamaan lähdettiin hirveällä hopulla, ja ohjeet olivat hirveän sekavia jo ennen sukellusta, mutta vielä käsittämättömämpiä ne olivat pinnan alapuolella. Nainen viittilöi omituisia merkkejä joka ikiseen suuntaan, mistä sitten piti yrittää päätellä, että käskeekö hän odottamaan, seuraamaan vai yrittääkö hän opettaa meille discotanssin alkeita. Näkyvyys oli saitilla huono, emmekä oikeastaan nähneet yhtään mitään erikoista koko sukelluksen aikana. Tämä kaikki olisi ollut ihan ok, jos minulle vain ei olisi annettu kiireessä vääriä painoja. Koko sukelluksen ajan sai tapella, että pysyi pohjassa, mutta pahin vaihe tuli turvapysähdyksen kohdalla. Sain siinä sitten sinkoilla puolelta toiselle, etten olisi kohonnut pintaan kuin ilmapallo, kun muut ryhmäläiset vain leijuivat nätisti vedessä risti-istunnassa.

Hirveästi tekemistä ei sukelluksen ja snorklaamisen lisäksi Kecilillä ole. Toki voi ottaa venetakseja eri rannoille, varata snorklaustripin tai lähteä merelle bananaboatin kyydissä, mutta me emme kyseisiä aktiviteetteja päätyneet harrastamaan. Tosin snorklaustrippien ohella mainostettu “selfie station” erään majakan yhteydessä kuulosti niin houkuttelevalta, että teki kyllä tiukkaa olla ostamatta lippua sinne muiden selfiekeppi tanassa marssivien malesialaisten rinnalla.

Päivät meni siis snorklaten, sukeltaen, lukien, syöden ja nukkuen. Siinä on lueteltuna oikeastaan kaikki, mistä onnellinen päivä reissussa yleensä koostuu. Erityisesti lukemista tuli harrastettua tällä paratiisisaarella hirveästi, sillä kirjavaihdosta löytyi valtavasti suomenkielisiä kirjoja. Yhdentoista päivän aikana luin kuusi kirjaa, mikä on ihan hyvä saavutus, kun esimerkiksi He eivät tiedä mitä tekevät ja Huorasatu eivät ole mitään ihan kevyintä luettavaa. Sopivimmaksi saarilukemiseksi osoittautui kuitenkin klassikkoteos Olemisen sietämätön keveys, johon on pitänyt jo pitkään tarttua, mutta nyt se suorastaan tippui käsiimme. Kirjan kanssa tuli itkettyä, tuskailtua ja palattua uudelleen ja uudelleen edeltäneisiin tapahtumiin, jotta olisin pysynyt edes puoliksi kärryillä. Nimestäkin voi jo päätellä, että kirjan avulla voi joutua päivittämään omaa reissu- tai ehkäpä jopa elämänfilosofiaansa, olihan se sen verran diippiä luettavaa. Ja jos Usva sattumalta nyt luet tätä, niin kiitos kirjasta, ostettiin se tosiaan Kecililtä pois kuljeskelemasta!

Majoituttiin Kecilillä Coral Bayn rannalle, josta jaksettiin jopa kahtena päivänä kävellä Long Beachille, jonne nopeimmillaan on noin kymmenen minuutin matka. Tosin pitkällä biitsillä ei hirveästi ollut mitään erikoista, ranta ei oikein soveltunut snorklaamiseen ja porukkaa oli enemmän, joten mitäpä me sillä puolella oltaisiinkaan tehty. Kalastajakylään puolestaan kävelimme yhtenä päivä, kun olimme sinne menoa onnistuttu lykkäämään jo viikon ajan. Matka oli sen verran rankka, että jos oltaisiin siitä etukäteen tiedetty, niin oltaisiin varmaan onnistuttu lykkäämään sinne menoa vielä toisellakin viikolla. Erityisesti kalastajakylän ja Long Beachin väli oli niin täynnä varjotonta kohtisuoraa hiekkamäkeä, että noin 40 °C lämpötila ja kenkävalintana släpärit eivät muodostaneet mitään ihanteellisinta yhdistelmää kevyelle kymmenen kilometrin extreme walkille.

Huonoja puolia jos saaresta haluaa etsiä, löytyy ne hinnasta ja laadusta. Hintataso on saarella pääsääntöisesti korkea, kalastajakylästä sai tavaroita ja ruokaa kuitenkin vähän halvemmalla. Alkoholia saa harvoista paikoista, sillä saarella suurinosa ihmisistä on muslimeja. Pieni kalja maksoi kaupasta 10 ringgettiä (2,5 e), joten kaljaa olisi kyllä kannattanut kantaa repullinen saarelle mantereelta mukana, jos olisi vaan kauppaan ehtinyt. Ruoka on myös saarella kallista, ja jokaisessa ravintolassa tuntui olevan juuri samat annokset tarjolla. Annoksia on listassa paljon, mutta turhaa oletin ruuan olevan samallaista kuin se, mitä esimerkiksi söin edellisenä päivänä, vaikka kyseessä oli sama annos. Palvelu oli usein myös huisin hidasta, ruokalistoja sai hakea itse pöytään ja tilauksen halutessa piti välillä juosta tarkoilijan perässä, jotta tämä suostuisi ottamaan tilauksen vastaan. Saarelle saapumisen ja sieltä poistumisen ajankohtaa kannattaa myös miettiä tarkkaan, sillä viikolla Kecil on ihanan rauhallinen, mutta viikonloppuisin paikalle ryntäävät malesialaiset turistit, koska Perhentianin saaret ovat suosittu viikonloppukohde. Saimmekin viikonloppujen aikana todistaa malesialaisten ilmapalloviestejä, “I can’t keep calm because I’m on vacation #Perhentian2016”-paitoja ja ylitsepursuavia veneitä, jotka kuljettivat riemusta kiljuvia malesialaisia snorklaamaan niin, että pelastusliivit vain natisivat.

Yöelämää ei Coral Bayn puolella ole ollenkaan, mutta me istuimme monet illat Ombakin ravintolassa leffaillassa. Nähtiin aikamoinen variaatio elokuvia Bullocin hassunhauskasta agenttikyttäkomediasta Piin elämään. Muut illat menikin sitten nettiravintoloiden läpi pomppiessa, kun piti löytää se saaren ainut sillä hetkellä toimiva netti, että saataisiin ajan tasalle Suomessa seinille hyppivät vanhemmat.

Olemme keränneet reissulla matkaan kaikki saippuat, jos yöpaikoissa on tarjottu niitä ilmaiseksi. Tälläkin hetkellä meillä löytyy vielä joku kymmenen pikkusaippuaa, joita olemme ottaneet käyttöön, kun olemme uuteen paikkaan siirtyneet. Olemmekin ottaneet tavaksi poislähdön kanssa sen, että kun saippua kuluu loppuun, on aika vaihtaa paikkaa. Siispä saippuan loppuminen, ja ehkäpä vähän myös Juhon kasvava kyllästyminen jatkuvaan snorklailuun ja ihon polttamiseen, johtivat sitten siihen, että päätettiin ottaa vielä nokka kohti Taman Negaran kansallispuistoa ennen kuin menemme Kuala Lumpuriin. Kohta pitäisi alkaa ottaa myös ajatus kotiin tulemisen suuntaan, mutta jos sitä nyt kuitenkin vielä hetken ajattelisi jotakin ihan muuta…

Puspus, Essi

IMG_5689

IMG_5682

received_1755434041363983

received_1755433981363989

IMG_20160417_211833

received_1755433998030654

IMG_20160417_212408

received_1755434004697320

received_1755434001363987

received_1755434051363982

 

 

 

Eihän tämän nyt näin pitänyt olla

Minäpä kerron teille tarinan päivästä, jona lähes kaikki meni pieleen.

Oltiin nautittu saarielämästä Thaimaan Koh Taolla lähes kahden viikon edestä, pääasiallisina päivärutiineina nukkuminen, syöminen ja snorklaaminen. Turistilaumojen paljous alkoi kuitenkin jo puuduttaa sen verran pahasti, että haluttiin suunnata jollekin muulle saarelle parempien kalavesien toivossa. Jo aiemmin oltiin kuultu muutamalta reissututulta Perhentian saarista Malesiassa ja sovittiinkin saarista pienemmälle, Pulau Perhentian Kecilille tärskyt kahden suomalaistuttavan J:n ja S:n kanssa. J ja S kerkesivät Kecilille meitä ennen, ja kertoivatkin jo ekana iltanaan, että saari on hyvin lähellä paratiisia. Tuo pieni heitto auttoikin meitä loppupeleissä hyvin paljon, ilman sitä oltais varmaan heitetty hanskat tiskiin jo matkan alkumetreillä.

Koska matka Koh Taolta Pulau Kecilille pitää sisällään lauttamatkan, useamman bussimatkan rajanylityksineen ja taas yhden kyydin veneellä, vaatii se myös aika paljon aikaa. Hetken selviteltyämme päädyimme ostamaan liput Malesian Butterworthiin Mr J:ltä, jonka bungaloweissa nukuimme yhteensä yli kaksikymmentä yötä. Useampaan kertaan tarkistettu reitti kuulosti todella hyvältä: 21:00 lähtevällä lautalla suunnattaisiin Suratthaniin, josta jatketaan puoli seitsemän bussilla Hat Yaihin ja siitä eteenpäin Butterworthiin, jossa aikataulun mukaan pitäisi olla noin kello 14:00 (varmaankin Thaimaan aikaa). Karttoja hieman tutkineena ja samoja teitä osittain kulkeneena pidin aikataulua melko kunnianhimoisena, mutta thaimaalaiset bussikuskit tuntien en suinkaan mahdottomana. Koska aikataulu varmistettiin useampaankin otteseen, päätettiin ostaa easybook.comin kautta jatkoliput Butterworthista Kuala Besuttiin samalle illalle, jotta päästään aamun veneellä saarelle, sillä Essin sanoja lainatakseni “mikä tässä muka voisi mennä pieleen”. Vaihtoaika Butterworthissa kuulosti muutenkin niin ruhtinaalliselta, että suunniteltiin jo pikaista vierailua George townissa, aurinkorasvat kun sattuvat pienillä saarilla olemaan varsin kalliita.

Matkaan siis lähdettiin toissa torstaina hyppäämällä yölautan kyytiin Koh Taolla, Suratthaniin asti matka sujuikin paremmin kuin hyvin, unikin maittoi keinuvassa paatissa yllättävän makoisasti. Pienten sekaannusten vuoksi ei vain keretty oikein syömään illalla ja eväätkin jäivät ostamatta. Mr J:n tilaama kyytikin tuli hakemaan meitä sovitusti viis yli viis, joten aateltiin käydä nappaamassa pientä aamupalaa bussiasemalle päästyämme. Nooh, kaikille Thaimaassa reissaneille tuttuun tapaan bussiaseman sijasta meidät keikautettiin lavalta matkatoimiston eteen ja lähellä ei tietenkään ollut yhtäkään kauppaa tai raflaa, joka olisi ollut auki ennen auringonnousua. Lisäksi porukkaa lähdettiin kuskaamaan toimiston edestä erinäisiin suuntiin hyvin epämääräisellä aikataululla, joten kauemmaksi ei uskaltanut lähteä, sillä kyytiä ei tietenkään halunnut missata. Matkatoimiston leidi vaikutti kaikinpuolin mukavalta ja tomeralta, pian hän jo pyysikin meidät Malesian puolelle matkaavat toimistoon käymään lippujen vaihtoa varten. Taas tuttuun tapaan vanha kuponki pois ja uusi tilalle. Lähes kolmen kuukauden kokemuksella Thaimaassa oli jo tottunut liiankin hyvin siihen, että lippu ja siinä olevat tiedot aina vähenevät matkan edetessä. Paineltiin siis takaisin pihalle odottamaan noin puolen tunnin päästä starttaavaa kyytiä, jonka piti useamman tarkistuksen jälkeen olla oikea bussi, ei suinkaan minibussi.

Hetken aikaa pihalla oltuamme sanoin Essille, että pitää käydä nappaamassa vielä kuva alkuperäisestä lipusta(suosittelen kaikille, vahingosta viisastuneena) jossa on Mr J:n puhelinnumero, jahka leidi tulee nakkaamaan meidät bussiasemalle. Hänen aiempi reissunsa kuitenkin venyi ja venyi, ja vihdoin kymmenen minuuttia alkuperäistä aikataulua jälessä toimiston eteen saapui toinen turisteja bussiasemalle kuskannut mies ja käski meidät kaksi Butterworthiin matkalla olevaa hyppäämään kyytiin.
Hetkeä myöhemmin hän dumppasi meidät, ylläriylläri minibussiaseman pihaan ja sanoi, että kuski poimii meidät kyytiin 7:20. Verisuoni alkoi pullistua päässä jo tässä vaiheessa, mutta ajateltiin, että näin tämä varmaan sitten on tarkoitettu. Onneksi aseman läheltä löytyi Familymart, niin päästiin ostamaan vähän banaania evääksi matkalle, ikinä kun ei voi olla varma milloin seuraava sauma syömiseen sattuu kohdalle.Kello vierähti jo puoli kahdeksan puolelle, kun vihdoinkin joku viittelöi meidät hyppäämään vieressä olleeseen minibussiin. Oltiin aiemmin varmistettu, että kyseinen rottana huristelee Hat Yaihin, joten oltiin varmoja, että suunta on oikea.

Yhden pysähdyksen taktiikalla kulkenut minibussi saapui kuin saapuikin Hat Yaihin, ja vain muutaman tunnin meille kerrotusta aikataulusta jäljessä, kello 13:45. Kuljettaja potkaisi meidät pihalle ja käski odottaa viisi minuuttia, jolloin seuraava minibussi tulisi noutamaan meidät. Ei tullut. Puolen tunnin odottelun jälkeen hermot alkoivat olla jo sen verran kireällä, että luovuttaminen oli lähellä. Tärkeäksi osoittautunut kuva MrJ:n puhelinnumerosta oli jäänyt ottamatta, sillä leidi ei ollut ilmaantunut takaisin Chewwang (tai vastaava) nimisen matkatoimiston eteen ennen meidän noutajaa. Kukaan bussiaseman työntekijöistä ei, Thaimaalaiseen tapaan, ollut kiinnostunut meistä pätkääkään, heillehän meistä voisi olla vain hyötyä uuden asiakkaan muodossa, mikäli alkuperäinen kyyti jättää noutamatta. Kävin sitten etsimässä bussiaseman takaa yhden englantia puhuvan henkilön, joka kertoi Butterwothiin menevien bussien lähtevän aseman takaa olevalta tieltä. Juoksin kyseistä katua edestakaisin etsien matkatoimistomme konttoria tai bussia, siinä onnistumatta.

Kellon napsahtaessa puoli kolmeen, päätettiin yrittää mennä puhelimella nettiin ja etsiä sieltä puhelinnumero. Ei muutakuin kalliit datapaketit päälle ja googleen. Ei toimi. Jostain syystä puhelin ei suostunut käyttämään mobiilidataa Thaimaassa, vaikka mitään estoja ei päällä pitäisi ollakkaan. Nettiepisodin jälkeen konstit alkoivat olla aika vähissä, joko ostetaan uudet liput Malesiaan tai jäädään yöksi Hat Yaihin. Juoksin siis äkkiä tarkistamaan, vieläkö keretään saman päivän aikana kyytiin ja ensimmäisessä paikassa lipunmyyjä kertoi heidän viimeisen minibussinsa Butterworthiin lähtevän kolmelta. Minuutin mietittyäni juoksin Essin luokse ja päätettiin hypätä kyseiseen kyytiin, myyjä kun kertoi matka-ajaksi neljä tuntia, johon päälle tulisi aikaerosta johtuva tunti. Todettiin, että Malesian puolella jää riittävästi aikaa nostaa rahaa ja käydä syömässä jotain, koko päivä kun oltiin menty muutaman banaanin voimalla. 

Vaikka minibussi lähtikin Hat Yaista puolisen tuntia myöhässä kyytiläisten keräämisen takia, rajalle asti kaikki sujui ongelmitta. Thaimaan puolella rajaa molemmille napsahti maastapoistumisleimat passiin totuttuun tyyliin, mutta Malesian puolella sormenjälkienoton jälkeen mulle vaan todettiin, että sun täytyy mennä käymään toimistossa. Minä, joka vihaan ja pelkään kaikkia mahdollisia rajamuodollisuuksia ja auktoriteetteja, etenkin ulkomailla hätäännyin ja käskin Essin odottaa rajan toisella puolen.
Toimiston ukko sitten tuijotti mua hieman kummissaan ja kysyi miksi mut oli hänen pakeilleen käsketty. Kerroin, että ei kyllä ole mitään tietoa, ja tuosta vastauksesta hän lähes suuttui sekä totesi “miksi et kysynyt?” Täytyy kertoa, että ei käynyt paljoa sillä hetkellä mielessäkään, että olisin edes saanut kysyä. Nooh, toimistosedän ilmehän tästä kirkastui ja hän totesi minulle, hyvin omahyväinen ilme naamallaan: “minäpä tiedän!” Ja kohta tiesin minäkin. Ei, mulla ei ollut mystisiä sakkoja maksamatta, eikä kukaan ollut varastanut identiteettiäni. Kyseessä vain oli, ilmeisesti, pistotarkastus sellaisille haaremihousuisille maahantulijoille, joilla on aiempia käyntejä Malesiassa lyhyen ajan sisällä. Ainakin minä selvisin vastaamalla muutamaan kysymykseen reissumme kulusta, sekä kertomalla, että olen vain lomailemassa Malesiassa toista kertaa reissun aikana. Utelun jälkeen toimistosetä napautti kolmen kuukauden leiman passiin ja kysyi, kauanko aion olla Malesiassa. Kerroin etten tiedä.

Hetken matkaamme viivyttäneen toimistoepisodin jälkeen kapusin takaisin minibussiimme, jonka lähtöä kuski halusi lykätä syystä jota emme tiedä. Kun hän vihdoinkin hyppäsi takaisin rattiin hyvästeltyään (ei suinkaan lopullisesti) kaverinsa, päätti hän lähteä huristelemaan kohti etelää pienimpiä mahdollisia teitä moottoritien sijasta. Ehkä kyseessä oli piheys tietullien suhteen, mutta välissä jo hieman kuumotti, että minne meidät ollaan viemässä muilutettaviksi.
Noin puoli tuntia pikkuteitä ajeltuamme katsoin kelloa ja totesin sen olevan jo yli puoli kahdeksan ja matkaa oli jäljellä vielä noin 140 kilometriä. Onneksi olimme jo palaamassa moottoritielle, joten pidin mahdollisuuttamme keretä jatkobussiin edes hieman realistisena.

Kahdeksan aikaan kuskimme päätti poiketa tankille, jossa hänellä ei tuntunut olevn mitään kiirettä. Ensimmäisen tupakan jälkeen hän päätti sytyttää toisen, sillä tuntia aiemmin rajalla hyvästelty kaveri kurvasi pihaan omalla minibussillansa. Tankkaamisen tai ihmisten siirtelyn sijaan kuskeja tuntui enemmän kiinnostavan toistensa genitaalialueiden koskettelu vaatteiden lävitse. Kun körssit oli saatu poltettua, munat hiplailtua ja auto tankattua pääsimme vihdoin jatkamaan matkaa. Melkein. Matka stoppasi sadan metrin jälkeen, kun kaksi kuskikaverusta päättivät polttaa vielä yhdet savukkeet. Essi totesi kellon olevan jo yli kahdeksan, joten olimme jo käytännössä varmoja, että edes thaimaalaisen kuskin ajaessa emme kerkeä seuraavaksi aamuksi veneelle.

Tupakkien jälkeen kuskit päättivät siirrellä meitä kyytiläisiä vanien välillä niin, että toiseen menivät Butterworthiin matkaavat ja toiseen George towniin kulkevat. Uuden kuljettajamme kaasujalka oli varsin raskas, ja kerran kuski päätti ohittaa yhden rekan pientareen puolelta. Varttia vaille yhdeksän kuljettaja vihdoin poistui motarilta, ihan vain käydäkseen kääntymässä liittymän varrella olleessa tietullissa ja palasi muutaman minuutin päästä takaisin oikealle tielle.

Viisi yli yhdeksän kuski löi jarrut pohjaan ja kailautti: “Butterworth bus terminal”, me kyytiläiset tuijotimme ihmeissään toisiamme ja hyppäsimme kyydistä kuskin niin käskettyä. Edellisestä vierailusta viisastuneena osasimme päätellä, että asema olisi viereisen työmaa-alueen takana, mutta perille kuljettaja ei meitä halunnut kyyditä. Rinkat selässä kiirehdimme lippuluukulle, jossa saimme iloksemme todeta, että ehdimme kuin ehdimmekin Kuala Besuttiin menevään yöbussiin. Essi jäi vaihtamaan nettitikettejämme oikeisiin ja minä juoksin vajaan kilometrin päässä olleelle automaatille nostamaan käteistä, sillä saarella automaattia ei tulisi olemaan.
Takaisin asemalle päästyäni katsoin lippuja ja huomasin niiden olevan väärät. Onneksi aikaa oli tarpeeksi lippujen korjaamiseen, muuten olisimme jääneet pahasti välille. Ruokaa ei oltu syöty sitten aiemman päivän kello viiden, jos niitä paria banaania ei oteta laskuihin, eikä asemalta tietenkään löytynyt mitään mukaan otettavaa vegeruokaa. Onneksi bussissa uni tuli melkein samantien, joten nälkä kerkes unohtua ennen Kuala Besuttiin saapumista neljältä aamuyöstä. Siellä sitten vihdoinkin pääsi nauttimaan, ah niin herkullisesta annoksesta kuppinuudeleita, että jaksoi odottaa saarelle pääsyä.

Loppu hyvin, paremmin kuin hyvin. Perhentian Kecilille rantauduttuamme nappasimme pikaisesti aamupalaa, ja sen jälkeen suuntasimme J:n ja S:n meille etukäteen varaamaa merenrantabungalowiamme kohti. Perillä todellakin odotti paratiisi, meidän terassilta näki koko Coral Bayn rannan ja auringonlaskun. Samalla löytyi se kauan haaveilemani paikka riippumatolle, muutaman metrin päässä kuohunnut meri rauhoitti päivän snorklaamisesta väsyneen reissaajan ja riippumattoon päästyä saattoi jo hieman nauraa matkalla sattuneille vastoinkäymisille.

Terve vaan,
Juho

20160403_130723

GOPR6699_1460194461846_high

Mysteeri

Langkawi on kohdellut meitä yllättävän hyvin, samaa voi sanoa ylipäätään Malesiasta. Aina ei kuitenkaan jaksa kulkea niitä samoja polkuja, joita kaikki muutkin reissaajat polkee, eikä työntyä sille samalle vesiputoukselle niiden miljoonan pikkukiinalaisen ja selfiekepin kanssa. Toissapäivänä meillä oli kuitenkin tavoitteena käydä näistä Langkawin turistirysistä parilla, sillä nätit rannat, erilaiset luonnonmuodostelmat ja Cable Carin tarjoamat huimat maisemat houkuttelivat. Päästiin näkemään suurimmaksi osaksi kaikki suunniteltu, mutta lopulta päädyimme taas menemään vähän polulta harhaan.

Yritimme siis oikeastaan etsiä jotakin paikallista timanginähtävyyttä, Juhon mieliksi totta kai. Kävimme ensin uimassa Skull Beachillä, minkä jälkeen lähdimme hiukan hakuammunnalla etsimään Tangjung Butan kvartsikiteitä, jotka ei hirveän yllättäen ole mikään Langkawin suosituin nähtävyys, mutta mitäpä me ei mentäisi katsomaan tämän meidän pikku geologinalun mieliksi. Tästä voi sitten kaikki kriittisimmät tekstintulkitsijat päätellä, miten jännittynyt minä olen aina näistä kaikisöta kivimuodostelmista. Mutta tosiaan, eihän me sitten niitä kiviä löydetty, vaan päädyttiin tekemään salapoliisityötä jonkin vähän suuremman ja mielenkiintoisemman parissa.

Puikkelehdimme puomin ali skootterillamme rehevöitynyttä polkua pitkin metsään etsimään kide-esiintymää. Joo-o, tässä vaiheessa ehkä saattaisi jollakin soida hälytyskellot, ettei mitään nähtävyyttä löydy puomilla estetyn polun varrelta, mitä pitkin ei viime aikoina ole ihan hirveästi ajeleskeltu. Tosin syrjäpolut ja niiden tarjoamat mahdollisuudet nähdä villieläimiä innostuttavat minua aina yhtä paljon, joten siinä oli tarpeeksi paljon syytä olla sivistämättä Juhoa siitä, miksi emme tulisi kiviä sen tien päästä löytämään. Polkua ei hirveän pitkästi kuitenkaan tarvinnut ajella, sillä tien päässä oli suuri valkoinen rakennus, jonka ensi näkemältä päättelimme olevan resortti. Paikka näytti kuitenkin autiolta, joten päätimme parkkeerata mopon siihen ja lähteä tutkimaan rakennusta vähän tarkemmin.

Rakennus oli jo ulkoa hulppean näköinen, mutta ennen sisäänkäyntiä ollut ulkoparvi sai meidät epäilemään sitä, oliko rakennus koskaan toiminut resorttina. Parven pyöreä muoto oli jo itsessään niin epäkäytännöllinen, että aloimme arvuutella muita mahdollisia historioita rakennukselle. Rakennukseen ei kuitenkaan tarvinnut edes astua sisälle huomatakseen, että joku tai jotkut olivat pistäneet sen täysin palasiksi. Lattiamattona toimi miljoonat lasinsirpaleet, johtojen pätkät ja kaiken peittävä betonipöly. Varvassandaaleilla talsiessa sai olla varovainen, ettei viiltänyt jalkaansa auki tai astunut lattiassa ammottavaan reikään. Mutta olihan se kyllä outoa, miksi näin majesteettinen rakennus oli jätetty lahoamaan keskelle viidakkoa, täydelliselle etäisyydelle uimarannasta ja mitä kauneimmista auringonlaskuista. Tietenkin meidän oli otettava asiasta selvää.

Mitä pidemmälle rakennusta uskalsimme tutkailemaan, sitä enemmän sen aiemmasta käyttötarkoituksesta alkoi paljastua. Ensimmäiseksi löysimme lattioilta lukuisia Langkawi International Festival of Arts -esitteitä vuodelta 2000. Alemmasta kerroksesta kyseisiä esitteitä löytyi vielä myöhemmin lisää, kuten myös tapahtumaa varten painettuja kirjekuoria sekä postereita ja esitteitä kyseisestä taidemuseosta. Esitteistä löytyi kuvia uutuuttaan kiiltävästä rakennuksesta, jonka seiniä olivat peittäneet lukuisat taideteokset ja moderni rakennus lepäsi sopusoinnussa kuvankauniin luonnon keskellä. Löytämämme vihjeet herätti kuitenkin meissä kasoittain uusia kysymyksiä. Vaikka rakennuksen käyttötarkoitus oli saatu selvitettyä, oli edelleen mysteeri, miksi museo näytti nykyään kaatopaikalta.

Oliko rakennusta koskaan edes saatu valmiiksi? Vessasta ei löytynyt hanoja, sähköpistokkeet eivät olleet paikoillaan, katossa ammotti reikä. Seiniin oli piirrelty graffiteja ja tietokoneita oli nakeltu rakennuksesta alas rinteeseen. Painokoneeseen oli jätetty paikalleen vanhat posterit, eikä kukaan ollut niitä meitä ennen käännellyt oikein päin, vaikka rakennusta oli muuten terrorisoitu. Heittelimme kovasti veikkauksia toisillemme siitä, mitä museossa olisi mahdollisesti tapahtunut, että se olisi joutunut nykyiseen tilaansa. Oliko rahoittaja kuollut kesken rakennusvaiheessa? Eikö uusia rahoittajia oltu löydetty taidemuseolle, joka oli rakennettu Langkawille, joka on tunnettu siitä, että se on verovapaata aluetta (lue: siellä on halpaa kaljaa), ihan täysin keskelle ei mitään. Vai oliko kapinalliset hyökänneet taidemuseoon ja pistäneet sen protestina palasiksi? Entä jos kaiken takana on sittenkin ne, joita voi syyttää aina ihan kaikesta? Tulimme siihen tulokseen, että syyllisten täytyi olla turvapaikanhakijoita.

Rakennuksesta tuli todella oudot vibat. Jatkuvasti tuntui siltä, että joku tarkkaili. Olan yli sai kurkkia useasti, sillä ei tiennyt, hyppäisikö nurkan takaa kimppuun apina, ilmestyisikö roskakasasta vinkuva rottaperhe vai tulisiko meidät häätämään rakennuksesta ulos joku paikallinen vartija konekiväärinsä kanssa. Vaikutelmaa korosti se, että viidakko oli ympärillämme oudon hiljainen, missään ei näkynyt minkäänlaista elämää ja rakennus oli tulvillaan melkein 16 vuotta vanhoja esitteitä. Itse tilat olivat kuitenkin aivan ilmiömäiset! Ne oikein huusivat sitä, että joku ottaisi ja järjestäisi niissä jonkinlaisia psykedeelisiä bileitä. Ei puuttunut mitää muuta, kuin paljon ihmisiä ja kunnon teknoreivit. Eli jos joku saa nyt kipinän tästä alkaa järjestää täällä eeppisiä bileitä, niin pyydän, toivon ja rukoilen, lisää meidät vieraslistalle!

Rakennuksen historia jäi kuitenkin tosissaan kummittelemaan meidän mieleemme, joten olihan tapahtumien kulkua alettava selvittämään heti, kun pääsimme takaisin motellille. Annetaanpa salapoliisi-Juhon kertoa, mitä kaikkea hän sai kasaamistaan materiaaleista irti.

Meidän perheessä kaikki on kiinnostunut vanhoista ja ränsistyneistä paikoista ja siksi minäkin kaivoin tomun seasta mukaani jokusen esitteen. Majapaikkaan palattuamme etsin rinkasta tutkijanhanskani, puhalsin pahimmat pölyt esitteistä ja aloin tutkia niitä. Tipahdin myös riippumatossa, sillä sen köydet olivat haparoituneet…

Papereista löysin yhden useasti toistuvan nimen, Ibrahim Hussein. Tarkemmin katsoessa paikan nimeksi osoittautui Ibrahim Hussein Art Museum & Cultural Foundation. Jo edesmenneestä Husseinista sain esitteiden pohjalta selville, että hänen haaveenaan oli rakentaa Langkawin sademetsään voittoatavoittelematon taidekompleksi, jossa eri taiteenlajit yhdistyisivät. Hussein itsessään oli malesialainen taitelija, ilmeisesti maalari ja jonkinsortin Picassionisti, joka muutti opiskelujen perässä Eurooppaan 50-luvun lopulla. Parilla seuraavalla vuosikymmenellä hän voitti useita palkintoja, kunnes palasi takaisin Malesiaan.

Unelma omasta taidemuseosta toteutui hiukan ennen vuosituhannen vaihdetta, kun Ibrahim Hussein Art Museum & Cultural Foundation avasi ovensa. Googlea apuna käyttäenkään en löytänyt sen suurempaa tietoa museon meiningeistä, Lonely Planetissa se oli mainittu jonakin vuonna ja jotkin nettisivut suosittelivat sitä edelleen virailunarvoisena kohteena. Sitä paikka kyllä edelleenkin on, taiteenystävät voivat vain joutua pettymään.

Vaikka kuinka kaivoin googlea, en löytänyt yhtäkään järkiperäistä selitystä sille, miksi tai milloin paikka oli ajatunut nykyiseen kuntoonsa. Erään kommentin perusteella paikka oli sulkenut ovensa vuonna 2013, muutamia vuosia Husseinin kuoleman jälkeen, mutta tarkempaa faktaa asiasta en löytänyt. Vastaus siihen, olivatko turvapaikanhakijat todellakin asian takana, ei varmaan (eipä varmaan) selviä meille koskaan.

Päätin kuitenkin kysäistä majapaikkamme isännältä asiasta ja hänestä oli meille yhtä paljon apua kuin malesialaisesta kartasta, jossa pohjoisnuoli osoittaa itään, eli ei kovinkaan paljoa. Hänen mukaansa paikan historiaan ei liity suurempaa draamaa ja teokset on poistettu jo useita vuosia sitten. Samainen herra kuitenkin paljasti meille, että hieman syvemmälle viidakkoon mennessä voi löytää Husseinin perheen Langkawin kodin, joka niinikään on autioitunut. Viimeisen Malesiapäivämme vietimmekin siis tätä piilopirttiä etsien, ja perillä odottivatkin varsin kauniit maisemat.

Puspus ja terve vaan, Essi ja Juho

IMG_20160204_004249

IMG_20160203_004022-1-1-1-1-1

IMG_20160203_002448

IMG_20160202_233900

IMG_20160203_002318

IMG_20160203_003818-1-1-1

IMG_20160202_233420

IMG_20160202_233622