Pallontallaajat.net
Valikko
Selaa tagia

liikennekulttuuri

Eihän tämän nyt näin pitänyt olla

Minäpä kerron teille tarinan päivästä, jona lähes kaikki meni pieleen.

Oltiin nautittu saarielämästä Thaimaan Koh Taolla lähes kahden viikon edestä, pääasiallisina päivärutiineina nukkuminen, syöminen ja snorklaaminen. Turistilaumojen paljous alkoi kuitenkin jo puuduttaa sen verran pahasti, että haluttiin suunnata jollekin muulle saarelle parempien kalavesien toivossa. Jo aiemmin oltiin kuultu muutamalta reissututulta Perhentian saarista Malesiassa ja sovittiinkin saarista pienemmälle, Pulau Perhentian Kecilille tärskyt kahden suomalaistuttavan J:n ja S:n kanssa. J ja S kerkesivät Kecilille meitä ennen, ja kertoivatkin jo ekana iltanaan, että saari on hyvin lähellä paratiisia. Tuo pieni heitto auttoikin meitä loppupeleissä hyvin paljon, ilman sitä oltais varmaan heitetty hanskat tiskiin jo matkan alkumetreillä.

Koska matka Koh Taolta Pulau Kecilille pitää sisällään lauttamatkan, useamman bussimatkan rajanylityksineen ja taas yhden kyydin veneellä, vaatii se myös aika paljon aikaa. Hetken selviteltyämme päädyimme ostamaan liput Malesian Butterworthiin Mr J:ltä, jonka bungaloweissa nukuimme yhteensä yli kaksikymmentä yötä. Useampaan kertaan tarkistettu reitti kuulosti todella hyvältä: 21:00 lähtevällä lautalla suunnattaisiin Suratthaniin, josta jatketaan puoli seitsemän bussilla Hat Yaihin ja siitä eteenpäin Butterworthiin, jossa aikataulun mukaan pitäisi olla noin kello 14:00 (varmaankin Thaimaan aikaa). Karttoja hieman tutkineena ja samoja teitä osittain kulkeneena pidin aikataulua melko kunnianhimoisena, mutta thaimaalaiset bussikuskit tuntien en suinkaan mahdottomana. Koska aikataulu varmistettiin useampaankin otteseen, päätettiin ostaa easybook.comin kautta jatkoliput Butterworthista Kuala Besuttiin samalle illalle, jotta päästään aamun veneellä saarelle, sillä Essin sanoja lainatakseni “mikä tässä muka voisi mennä pieleen”. Vaihtoaika Butterworthissa kuulosti muutenkin niin ruhtinaalliselta, että suunniteltiin jo pikaista vierailua George townissa, aurinkorasvat kun sattuvat pienillä saarilla olemaan varsin kalliita.

Matkaan siis lähdettiin toissa torstaina hyppäämällä yölautan kyytiin Koh Taolla, Suratthaniin asti matka sujuikin paremmin kuin hyvin, unikin maittoi keinuvassa paatissa yllättävän makoisasti. Pienten sekaannusten vuoksi ei vain keretty oikein syömään illalla ja eväätkin jäivät ostamatta. Mr J:n tilaama kyytikin tuli hakemaan meitä sovitusti viis yli viis, joten aateltiin käydä nappaamassa pientä aamupalaa bussiasemalle päästyämme. Nooh, kaikille Thaimaassa reissaneille tuttuun tapaan bussiaseman sijasta meidät keikautettiin lavalta matkatoimiston eteen ja lähellä ei tietenkään ollut yhtäkään kauppaa tai raflaa, joka olisi ollut auki ennen auringonnousua. Lisäksi porukkaa lähdettiin kuskaamaan toimiston edestä erinäisiin suuntiin hyvin epämääräisellä aikataululla, joten kauemmaksi ei uskaltanut lähteä, sillä kyytiä ei tietenkään halunnut missata. Matkatoimiston leidi vaikutti kaikinpuolin mukavalta ja tomeralta, pian hän jo pyysikin meidät Malesian puolelle matkaavat toimistoon käymään lippujen vaihtoa varten. Taas tuttuun tapaan vanha kuponki pois ja uusi tilalle. Lähes kolmen kuukauden kokemuksella Thaimaassa oli jo tottunut liiankin hyvin siihen, että lippu ja siinä olevat tiedot aina vähenevät matkan edetessä. Paineltiin siis takaisin pihalle odottamaan noin puolen tunnin päästä starttaavaa kyytiä, jonka piti useamman tarkistuksen jälkeen olla oikea bussi, ei suinkaan minibussi.

Hetken aikaa pihalla oltuamme sanoin Essille, että pitää käydä nappaamassa vielä kuva alkuperäisestä lipusta(suosittelen kaikille, vahingosta viisastuneena) jossa on Mr J:n puhelinnumero, jahka leidi tulee nakkaamaan meidät bussiasemalle. Hänen aiempi reissunsa kuitenkin venyi ja venyi, ja vihdoin kymmenen minuuttia alkuperäistä aikataulua jälessä toimiston eteen saapui toinen turisteja bussiasemalle kuskannut mies ja käski meidät kaksi Butterworthiin matkalla olevaa hyppäämään kyytiin.
Hetkeä myöhemmin hän dumppasi meidät, ylläriylläri minibussiaseman pihaan ja sanoi, että kuski poimii meidät kyytiin 7:20. Verisuoni alkoi pullistua päässä jo tässä vaiheessa, mutta ajateltiin, että näin tämä varmaan sitten on tarkoitettu. Onneksi aseman läheltä löytyi Familymart, niin päästiin ostamaan vähän banaania evääksi matkalle, ikinä kun ei voi olla varma milloin seuraava sauma syömiseen sattuu kohdalle.Kello vierähti jo puoli kahdeksan puolelle, kun vihdoinkin joku viittelöi meidät hyppäämään vieressä olleeseen minibussiin. Oltiin aiemmin varmistettu, että kyseinen rottana huristelee Hat Yaihin, joten oltiin varmoja, että suunta on oikea.

Yhden pysähdyksen taktiikalla kulkenut minibussi saapui kuin saapuikin Hat Yaihin, ja vain muutaman tunnin meille kerrotusta aikataulusta jäljessä, kello 13:45. Kuljettaja potkaisi meidät pihalle ja käski odottaa viisi minuuttia, jolloin seuraava minibussi tulisi noutamaan meidät. Ei tullut. Puolen tunnin odottelun jälkeen hermot alkoivat olla jo sen verran kireällä, että luovuttaminen oli lähellä. Tärkeäksi osoittautunut kuva MrJ:n puhelinnumerosta oli jäänyt ottamatta, sillä leidi ei ollut ilmaantunut takaisin Chewwang (tai vastaava) nimisen matkatoimiston eteen ennen meidän noutajaa. Kukaan bussiaseman työntekijöistä ei, Thaimaalaiseen tapaan, ollut kiinnostunut meistä pätkääkään, heillehän meistä voisi olla vain hyötyä uuden asiakkaan muodossa, mikäli alkuperäinen kyyti jättää noutamatta. Kävin sitten etsimässä bussiaseman takaa yhden englantia puhuvan henkilön, joka kertoi Butterwothiin menevien bussien lähtevän aseman takaa olevalta tieltä. Juoksin kyseistä katua edestakaisin etsien matkatoimistomme konttoria tai bussia, siinä onnistumatta.

Kellon napsahtaessa puoli kolmeen, päätettiin yrittää mennä puhelimella nettiin ja etsiä sieltä puhelinnumero. Ei muutakuin kalliit datapaketit päälle ja googleen. Ei toimi. Jostain syystä puhelin ei suostunut käyttämään mobiilidataa Thaimaassa, vaikka mitään estoja ei päällä pitäisi ollakkaan. Nettiepisodin jälkeen konstit alkoivat olla aika vähissä, joko ostetaan uudet liput Malesiaan tai jäädään yöksi Hat Yaihin. Juoksin siis äkkiä tarkistamaan, vieläkö keretään saman päivän aikana kyytiin ja ensimmäisessä paikassa lipunmyyjä kertoi heidän viimeisen minibussinsa Butterworthiin lähtevän kolmelta. Minuutin mietittyäni juoksin Essin luokse ja päätettiin hypätä kyseiseen kyytiin, myyjä kun kertoi matka-ajaksi neljä tuntia, johon päälle tulisi aikaerosta johtuva tunti. Todettiin, että Malesian puolella jää riittävästi aikaa nostaa rahaa ja käydä syömässä jotain, koko päivä kun oltiin menty muutaman banaanin voimalla. 

Vaikka minibussi lähtikin Hat Yaista puolisen tuntia myöhässä kyytiläisten keräämisen takia, rajalle asti kaikki sujui ongelmitta. Thaimaan puolella rajaa molemmille napsahti maastapoistumisleimat passiin totuttuun tyyliin, mutta Malesian puolella sormenjälkienoton jälkeen mulle vaan todettiin, että sun täytyy mennä käymään toimistossa. Minä, joka vihaan ja pelkään kaikkia mahdollisia rajamuodollisuuksia ja auktoriteetteja, etenkin ulkomailla hätäännyin ja käskin Essin odottaa rajan toisella puolen.
Toimiston ukko sitten tuijotti mua hieman kummissaan ja kysyi miksi mut oli hänen pakeilleen käsketty. Kerroin, että ei kyllä ole mitään tietoa, ja tuosta vastauksesta hän lähes suuttui sekä totesi “miksi et kysynyt?” Täytyy kertoa, että ei käynyt paljoa sillä hetkellä mielessäkään, että olisin edes saanut kysyä. Nooh, toimistosedän ilmehän tästä kirkastui ja hän totesi minulle, hyvin omahyväinen ilme naamallaan: “minäpä tiedän!” Ja kohta tiesin minäkin. Ei, mulla ei ollut mystisiä sakkoja maksamatta, eikä kukaan ollut varastanut identiteettiäni. Kyseessä vain oli, ilmeisesti, pistotarkastus sellaisille haaremihousuisille maahantulijoille, joilla on aiempia käyntejä Malesiassa lyhyen ajan sisällä. Ainakin minä selvisin vastaamalla muutamaan kysymykseen reissumme kulusta, sekä kertomalla, että olen vain lomailemassa Malesiassa toista kertaa reissun aikana. Utelun jälkeen toimistosetä napautti kolmen kuukauden leiman passiin ja kysyi, kauanko aion olla Malesiassa. Kerroin etten tiedä.

Hetken matkaamme viivyttäneen toimistoepisodin jälkeen kapusin takaisin minibussiimme, jonka lähtöä kuski halusi lykätä syystä jota emme tiedä. Kun hän vihdoinkin hyppäsi takaisin rattiin hyvästeltyään (ei suinkaan lopullisesti) kaverinsa, päätti hän lähteä huristelemaan kohti etelää pienimpiä mahdollisia teitä moottoritien sijasta. Ehkä kyseessä oli piheys tietullien suhteen, mutta välissä jo hieman kuumotti, että minne meidät ollaan viemässä muilutettaviksi.
Noin puoli tuntia pikkuteitä ajeltuamme katsoin kelloa ja totesin sen olevan jo yli puoli kahdeksan ja matkaa oli jäljellä vielä noin 140 kilometriä. Onneksi olimme jo palaamassa moottoritielle, joten pidin mahdollisuuttamme keretä jatkobussiin edes hieman realistisena.

Kahdeksan aikaan kuskimme päätti poiketa tankille, jossa hänellä ei tuntunut olevn mitään kiirettä. Ensimmäisen tupakan jälkeen hän päätti sytyttää toisen, sillä tuntia aiemmin rajalla hyvästelty kaveri kurvasi pihaan omalla minibussillansa. Tankkaamisen tai ihmisten siirtelyn sijaan kuskeja tuntui enemmän kiinnostavan toistensa genitaalialueiden koskettelu vaatteiden lävitse. Kun körssit oli saatu poltettua, munat hiplailtua ja auto tankattua pääsimme vihdoin jatkamaan matkaa. Melkein. Matka stoppasi sadan metrin jälkeen, kun kaksi kuskikaverusta päättivät polttaa vielä yhdet savukkeet. Essi totesi kellon olevan jo yli kahdeksan, joten olimme jo käytännössä varmoja, että edes thaimaalaisen kuskin ajaessa emme kerkeä seuraavaksi aamuksi veneelle.

Tupakkien jälkeen kuskit päättivät siirrellä meitä kyytiläisiä vanien välillä niin, että toiseen menivät Butterworthiin matkaavat ja toiseen George towniin kulkevat. Uuden kuljettajamme kaasujalka oli varsin raskas, ja kerran kuski päätti ohittaa yhden rekan pientareen puolelta. Varttia vaille yhdeksän kuljettaja vihdoin poistui motarilta, ihan vain käydäkseen kääntymässä liittymän varrella olleessa tietullissa ja palasi muutaman minuutin päästä takaisin oikealle tielle.

Viisi yli yhdeksän kuski löi jarrut pohjaan ja kailautti: “Butterworth bus terminal”, me kyytiläiset tuijotimme ihmeissään toisiamme ja hyppäsimme kyydistä kuskin niin käskettyä. Edellisestä vierailusta viisastuneena osasimme päätellä, että asema olisi viereisen työmaa-alueen takana, mutta perille kuljettaja ei meitä halunnut kyyditä. Rinkat selässä kiirehdimme lippuluukulle, jossa saimme iloksemme todeta, että ehdimme kuin ehdimmekin Kuala Besuttiin menevään yöbussiin. Essi jäi vaihtamaan nettitikettejämme oikeisiin ja minä juoksin vajaan kilometrin päässä olleelle automaatille nostamaan käteistä, sillä saarella automaattia ei tulisi olemaan.
Takaisin asemalle päästyäni katsoin lippuja ja huomasin niiden olevan väärät. Onneksi aikaa oli tarpeeksi lippujen korjaamiseen, muuten olisimme jääneet pahasti välille. Ruokaa ei oltu syöty sitten aiemman päivän kello viiden, jos niitä paria banaania ei oteta laskuihin, eikä asemalta tietenkään löytynyt mitään mukaan otettavaa vegeruokaa. Onneksi bussissa uni tuli melkein samantien, joten nälkä kerkes unohtua ennen Kuala Besuttiin saapumista neljältä aamuyöstä. Siellä sitten vihdoinkin pääsi nauttimaan, ah niin herkullisesta annoksesta kuppinuudeleita, että jaksoi odottaa saarelle pääsyä.

Loppu hyvin, paremmin kuin hyvin. Perhentian Kecilille rantauduttuamme nappasimme pikaisesti aamupalaa, ja sen jälkeen suuntasimme J:n ja S:n meille etukäteen varaamaa merenrantabungalowiamme kohti. Perillä todellakin odotti paratiisi, meidän terassilta näki koko Coral Bayn rannan ja auringonlaskun. Samalla löytyi se kauan haaveilemani paikka riippumatolle, muutaman metrin päässä kuohunnut meri rauhoitti päivän snorklaamisesta väsyneen reissaajan ja riippumattoon päästyä saattoi jo hieman nauraa matkalla sattuneille vastoinkäymisille.

Terve vaan,
Juho

20160403_130723

GOPR6699_1460194461846_high

Soronoo

Hellurei!

Täällä meidän blogissa on muutamat viikot ollut hiljaisempaa, mutta nyt jos vähän terästäytyisi taas vaihteeksi. Ollaan kirjoitettu lehtijuttua Kalajokilaaksoon ja tehty vähän projektihommia, niin on voinut antaa itselle anteeksi sen, että on vähän lipsunut tämä blogiin kirjoittelu. Nyt kun saatiin kuitenkin lehtijuttu julkaisuun perjantaina ja ollaan siirrytty vapaaehtoistyöhommista Lantalta tänne Krabille, niin ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja väkertää tänne jotakin.

Reissuamme on nyt takana kahdeksan viikkoa ja paljon ollaan ehditty näkemään. Takana on Bangkok, Koh Tao, Koh Phangan, Koh Samui ja Koh Lanta. Nopeammalla tahdilla ei olisi kyllä näitä saaria jaksanutkaan kiertää. Krabia on jäljellä vielä pari päivää, minkä jälkeen pitää sitten hommata itsemme ja kaikki kamamme lentokentälle. Mutta seuraavaksi tulee nyt vähän joitakin juttuja ja mietteitä viimeisistä viikoista ja siitä, mitä ollaan niitten aikana hommailtu.

Näin alkuun voisin purkaa vähän tätä matkustusangstiani. Reissun aikana olen käsittänyt sen, kuinka paljon voinkaan vihata matkustamista. Paikasta A siirtyminen paikkaan B on usein ollut aika sietämätön kokemus, jos matkan pituus on ollut yli 20 kilometria. Siirtymisen järjestäminen on käytännössä todella helppoa, kun vain matkaliput täytyy hommata ja kaikki muu hoituu sitten itsestään. Siihen loppuukin sitten ne hyvät puolet. Yleensä matkustusvälineessä on liian kylmä tai kuuma, tilaa on ihan liian vähän, kuski ei puhu ollenkaan englantia, eikä sinulla ole mitään hajua, milloin seuraava pysähdys tulee olemaan. Renkailla liikkuvilla kulkupeleissä ei myöskään ole usein vessaa, mikä ei lisää yhtään matkanteon mukavuutta.

Siirtyminen Samuilta Lantalle toimii mainiona esimerkkinä matkustamisen hauskuudesta. Herätys oli aamulla puoli kuudelta, sillä minibussin piti tulla hakemaan meitä kuuden aikaa hostellimme edestä. Olimme yötä dormissa, joten ei ole mitään tietoa siitä, jäikö puolet omaisuudesta sille tielle, kun valoja ei viitsinyt sytyttää muiden nukkuessa. Aamupalaa emme ehtineet hakemaan, sillä lähtövalmisteluissa menikin lopulta yllättävän kauan. Minibussissa napsimme kuitenkin sipsejä, joita olimme ostaneet edellisenä iltana. Olimme bussin ensimmäiset asiakkaat, joten lähdimme poimimaan kyytiläiset eri puolilta saarta. Samui tosiaan on Thaimaan toiseksi suurin saari, hitusen isompi kuin Hailuoto maapinta-alaltaan. Voitte siis kuvitella, miten huisin hauskaa oli, kun kuski ei löytänytkään hotellia, jossa yksi kyytiin lähtevistä asui. Ajettiin ensin puoli tunti ihan väärään suuntaan ylöspäin jyrkännettä, joka tuntui minibussissa ihan Mount Everestiltä. Lopulta ihan hirveässä kiireessä kuski joutui kiertämään koko saaren ympäri samalla soitellen reittiohjeita, jotta viimein löydettiin ja saatiin poimittua kyytiin viimeinenkin matkalainen. Lisäksi tie oli niin pomppuinen, etten ole koko elämäni aikana ollut niin lähellä oksentamista, mutta saanut kuitenkin pidettyä kaiken sisälläni. Tuon matkan jälkeen vannoin, etten enää ikinä koskaan milloinkaan matkusta mihinkään ilman syömättä sitä ennen aamupalaa ja ottamatta pahoinvointilääkkeitä mukaan. Kun lopulta juuri ja juuri ehdimme bussiin, joka kyyditsi meidät veneeseen, olimme kaikki kyytiläiset hyvin väsyneitä ja nälkäisiä. Siinä vaiheessa ei tullut ajatelleeksi, että edessä tulisi olemaan vielä suurempi rumba ennen kuin pääsisimme lopullisesti perille.

Matkaa Samuilta Lantalle on noin 350 kilometriä, jonka taittamiseen meni lopulta vaivaiset 12 tuntia. Matka koostui seuraavista kulkupeleistä seuraavassa järjestyksessä: minibussi, bussi, laiva, bussi, minibussi, toinen minibussi, kolmas minibussi, lossi, minibussi, lossi, minibussi. Tittidii, kun matkustaminen on huippuhauskaa. Reissussa oleminen on kivaa, mutta siirtyminen on minulle painajaismaista. Siksi onkin parasta, että on aikaa. En mitenkään jaksaisi joka kolmas päivä olla vaihtamassa eri kylien ja kaupunkien välillä, koska siihen kaikkeen säätämiseen menee yleensä vähintään se kaksi päivää. Matkaamisen jälkeen on aina niin väsynyt, ettei loppupäivästä jaksa enää tehdä oikein mitään muuta. Mukavaa onkin vain jämähtää johonkin paikkaan pidemmäksi aikaa ja tutkia lähimaastoa kävellen ja kauempaa skootterilla. Ehdit tehdä pidempiä retkiä, tutustua paikkoihin rauhassa ja välillä vain olla. Ehdit löytää sen lempiravintolan ja tulla hyvänpäiväntutuksi sen resortin vieressä katukeittiötä pitävän mummon kanssa. Pystyt tutustumaan paikkaan monipuolisemmin ja tarkemmin kuin vain käydä samassa ajassa viidellä eri saarella vähän raapaisemassa pintaa.

Lantalla päädyimme viipymään sitten vähän pidemmän aikaa, kun teimme eräässä resortissa maalaus- ja muita remppahommia ruokaa sekä yöpaikkaa vastaan. Emmepä me tosiaan kovin kauaa osanneetkaan vain lomailla, kun jo kuukauden reissaamisen jälkeen alkoi tuntua siltä, että voishan sitä jotakin hommantynkää kehittää. Ja kyllähän siinä todellakin säästi! Ei tarvinnut kahteen viikkoon maksaa muusta kuin omasta menemisestä ja huvittelusta. Toki vapaa-aika kärsi siinä sivussa, sillä maalailun jälkeen oli usein niin höyryissä, että parhaalta idealta tuntui vain maata sängyssä ja katsella, kun pienet keltaiset kiinalaiset jahtasivat toisiaan kattopaneeleita pitkin. Oli kuitenkin mukavaa, kun oli jatkuvasti tekemistä ja enemmän ihmisiä ympärillä. Pääsi tutustumaan paikallisiin lähemmin, kun toimimme työkavereina, ja saimme reissullamme aikaan myös jotakin ihan näkyvää jälkeä maalattujen bungalowien muodossa.

Maalailuamme pomotteli ruotsalainen perhe, joka omisti resortin. Suurimman osan ajasta oli mukavaa kuulua perheeseen ja olla osa työporukkaa, mutta paikoitellen näkemyksemme joutuivat myös törmäyskurssille. Olisihan se nyt outoa, että asut ja työskentelet ihmisten kanssa useampia viikkoja, ja koko aika menisi vaaleanpunaiset sydänlasit silmillä. Mitään ratkaisemattomia näkemyseroja ei kuitenkaan tullut, vaan saimme hyviä kavereita erityisesti perheen kahdesta lapsesta ja muutamasta resortin vieraasta. Ihmisten kanssa tuli hengailtua ja puhuttua paljon enemmän, kun asui ja työskenteli pidemmin siinä samassa ympäristössä. Seitsemäntoista päivän aikana ehti myös hyvin kehittää omat rutiininsa ja tapansa toimia siellä, jolloin olo alkoi tuntua jo aika kotoisalta.

Aika meni Lantalla usein todella nopeaa, sillä saari on todella monipuolinen ja kaunis. Siitä muodostui itselle lempparikohde kaikista näistä paikoista, joissa olemme reissun aikana vierailleet. Turisteja ei ollut tähän aikaan paljon, nähtiin paljon erilaisia eläimiä ja luonto oli hyvin monipuolinen. Saari oli myös sopivan kokoinen, skootterilla pääsi joka paikkaan. Varmaan myös asumismuoto vaikutti siihen, että tykkäsin niin kovasti Lantasta. Lasten kanssa oli mukava leikkiä ja käydä samalla vähän erilaisia keskusteluja, osittain englanniksi ja osittain ruotsiksi. Juho esimerkiksi halusi opettaa perheen nuoremmalle lapselle sanan suomea, että myös lapset hyötyisivät konkreettisesti meidän ajastamme heidän luonaan. Pitkän harkinnan jälkeen Juho tuli siihen tulokseen, että tärkein suomen kielen sana, joka jokaisen viisivuotiaan tulisi tietää, on tietenkin essopaikka! Pian rannassa kiiri iloiset essopaikka-huudot, kun lapsi oli innoissaan uudesta oppimastaan sanasta. Toki lapsiraukka luuli sanan tarkoittavan suurta aaltoa, mutta en kehdannut romuttaa pienen lapsen viattomuutta kertomalla Tuiran Valintatalon nurkilla pyörivistä aasiakkaista ja heidän toimenkuvastaan. 💗

Olen täällä reissulla ollessani myös löytänyt uudestaan kadottamani nuoruuden rakkauteni. En ole viimeisen neljän vuoden aikana muistanut, kuinka mukavaa onkaan istua skootterin tarakalla ja vaan katsella maisemia, kun kuski tekee kaiken työn. Tosin ensimmäisillä kerroilla, kun skootteria reissun aikana vuokrailtiin, puristin Juhon harteita rystyset valkoisina ja huutelin varoituksia milloin tielle hyppivistä kanoista, milloin papoista, jotka päättivät vähät välittää juuri sillä hetkellä muusta liikenteestä ja ylittää tien. Myöhemmillä ajokerroilla luottamus Juhon ajotaitoihin kasvoi (meillä molemmilla), ja uskalsin nauttia kyydistä ja katsella muutakin kuin tietä ja sen pientareita. Lantalla Juho jopa uskaltautui ohittelemaan muuta liikennettä, kuten pyöriä, muita skoottereita ja norsuja. Silti edelleen paikalliset supermummot veteli meistä ohi enduroillaan.

Ajokulttuuri on täällä ylipäätään ihan sekopäistä. Kypärän käyttö on enemmän poikkeus kuin sääntö, eikä kävelijöitä kunnioiteta liikenteessä ollenkaan. Tämä juontuu jo varmaankin siitä, ettei täällä yhtään kukaan kävele. Ne harvatkin kävelijät on näemmä hyvä saada pois päiviltä, kun niiltä ei saada nyljettyä taksikuskien taskuun ylimääräisiä bahteja. Kyydeistä turistit joutuvat täällä tosiaan maksamaan törkeää ylihintaa paikallisten maksamiin hintoihin verrattuna. Kulkuvälineillä ajetaan yleensä aina täysiä, paitsi jos olet vanhus ja haluat ajaa erittäin hitaasti vaarantaen kaikkien liikenteessä olevien hengen. Vaikka tiet voivat olla pääsääntöisesti hyvässä kunnossa, saattaa keskellä tietä olla sitten ihan yhtäkkiä niin syvä reikä, että siinä voisi hobittiperhe pitää uima-allasbileet. Pimeällä onkin siis todella vaarallista ajaa skootterilla, kun näkee pitkät päällä juuri ja juuri sen kaksi meriä eteenpäin. Ohittaminen on myös tässä maassa erittäin suosittua. Vaikka et voittaisi matkassasi kuin sekunnin sadasosan, on hitaampi ajoneuvo pakko päästä ohittamaan tien kunnosta, mutkista tai keltaisista viivoista huolimatta.

Korvasta on alkanut tulla taas vaihteeksi ulos thaikkuruoka. Välillä on kausia, etten halua olla muutamaan päivään tekemisissä minkään ruuan kanssa, johon liittyy riisi tai nuudeli. Erityisen pahana tilanne oli nyt Lantan jälkeen, kun siellä söi samasta ravintolasta kolme kertaa päivässä 17 päivän ajan. Tosin korvasta kasvoi Lantan jälkeen myös spagetti ja paahtoleipä. Krabilla ollessamme olen erikoistunut nyt meksikolaiseen ruokaan ja hedelmiin. Niillä tuntuu nyt taas hetken pärjäävän, ennen kuin thaikkuruoka alkaa taas maistua. Ruoka ei kyllä ylipäätään enää ole hirveästi maistunut. Päivän ruuat koostuvat pääosin aamupalasta ja päivällisestä, joskus satunnaisesta iltapalasta näiden lisäksi. Naposteltua tulee tietenkin kojuista ja seiskayhdestätoista, jonka löytää joka kulmalta.

Lopetin lihansyönnin Samuilla, kun näin miten siellä sikoja kuskataan paikasta toiseen. Päätös ei tullut mitenkään suoraa naps, sillä ajatus on ollut mielenpäällä todenteolla viimeisen kahden vuoden ajan. Jotenkin kun on nyt ottanut etäisyyttä Suomeen ja kaikkeen siihen mitä siellä on viime aikoina tapahtunut, on asioita pystynyt tarkastelemaan selkeämmin. Eläinten kohtelu on täällä niin erilaista kuin Suomessa tai ainakaan sitä ei tehdä piilossa ihmisten silmiltä. Toki vielä kun Facebookista on silmille lävähtänyt näitä salakuvattuja videoita suomalaisilta eläintiloilta, on halu lopettaa lihansyönti vain vahvistunut. Minusta ei varmaan koskaan saa tehtyä todellista hardcore true kasvissyöjää, joka kieltäytyy lihasta jokaisessa tilanteessa. Eettisesti tuotettu liha on mielestäni ok, mutta niin kauan kun en tiedä mistä oloista syömäni liha tulee, ei se enää edes maistu hyvältä. Suomessa asiaan täytyy tutustua lisää, mutta nyt reissussa syön pääasiassa kasvis- ja mereneläväpainotteisesti.

Minun täytyy kuitenkin myöntää ehkä vielä se, että korvasta kurkkaa nyt myös katkarapu. Pitäisi oikeasti opetella syömään monipuolisemmin lyhyellä aikavälillä. Proteiini on tullut viime aikoina paljon syötyä katkaravun muodossa, vaikka olenkin sitä kovasti koittanut korvata annoksissa välillä sienellä. Tosin riisi ja jokin erinäisistä thairuokakastikkeista limaisella purkkiherkkusienellä ei ole mikään kulinaristisen ruokaelämys, joten sienet on nyt vähän aikaa boikottilistalla. Alkaa vähän näyttää nyt omaan silmään jo siltä, ettei enää mikään kelpaa, mutta kyllä täällä syötävää aina löytyy! Melkein jokaisella listalla on se 174 eri ruoka-annosta, joten valinnanvaraa on kyllä.

Meillä alkaa olla nyt takana tämä suunniteltu reissupätkä Thaimaata. Ensi viikolla matka jatkuu sitten Singaporeen, missä on tiedossa sitten vähän erilaista majoittumista sen muutaman päivän ajan, mitä siellä aiotaan viettää aikaa. Nyt tuntuu ihan siltä, että on aika mukava päästä Thaimaasta pois. Saarien samanlaisuus on alkanut hiukan puuduttaa meitä molempia, ja toivon, että tulevat maat tarjoavat uusia näkemyksiä ja kokemuksia.

Kaiken tämän purkamisen jälkeen olo on kuin olisi terapiassa käynyt. Kaikki on oikeasti hyvin, sielu lepää ja rusketus tarttuu. Soronoo.

Puspus, Essi

IMG_20151101_105816 IMG_20151101_105615 IMG_20151101_105434 IMG_20151101_105026