Pallontallaajat.net
Valikko

Tuhannet mun kasvot

Reissatessa on oppinut tuntemaan itseään ihan uudella tavalla. Olen saattanut huomata, että jokin asia on ihan ok ja jos olen oikein villiksi heittäytynyt, niin jotkut asiat ovat saattaneet olla joskus jopa ihan jees. Tässä on nyt listattuna asioita, joiden olen huomannut herättävän minussa jotakin tuntemuksia. Osa on tullut itselleni ihan yllätyksenä, osa vähän vähemmän yllätyksenä. Nyt tulee sille yhdelle nimeltä mainitsemattomalle äidille vähän positiivisempaa päivitystä.

Minä pidän siitä, kun ei ole koko ajan tavoitettavissa. On mukava olla välillä ilman nettiä, jolloin on pakko keksiä muutakin tekemistä, kuin Facebookin jatkuvaa päivittämistä tai samojen kuvien selaamista Instagramissa.

Minä vihaan sitä, kun ei ole nettiä silloin, kun asioita pitäisi oikeasti pystyä hoitamaan. Jos pitää lähettää työhakemus tai saada viesti jollekin perille, haluan että netti toimii ja hyvin. Mikään ei ole ärsyttävämpää, kuin saman sähköpostin lähettäminen seitsemättätoista kertaa, kun se ei vaan suostu lähtemään. Ei varmaan ole myöskään mukavaa vastaanottaa niitä kaikkia ylimääräisiä spämmiviestejä.

Minä rakastan vettä, uimista ja snorklaamista! Olen varmasti ollut edellisessä elämässäni merilehmä. En ymmärrä miten tulen taas Suomessa kestämään sitä, että tarkenen mennä kastautumaan luonnonveteen hyvällä tuurilla kerran vuodessa.

Minä pidän siitä, kun saan matkustaa paikasta A paikkaan B paikallisbussilla, ilman ilmastointia ja bussin ikkunat auki. Vaikka en pidä yhtään paikan vaihtamisesta, on nämä bussit olleet kyllä paras vaihtoehto siihen hommaan. Turistibussit tekee aina sairaaksi ja kiristää hermoja, kun espanjalaiset haluavat päästä välttämättä bussin ainoille varatuille paikoille ja laskevat edessäsi olevan penkin niin alas, että saat istua polvet suussa koko matkan ja kuunnella, kuinka Full Moon Partyt on niiiiiiin paras juttu ikinä ja heliumia on niin siistiä vetää ja kännissä on parasta.

Minä inhoan sadepäiviä. Tällaiset päivät ovat niin tylsiä, jos ei ole nettiä, Netflixiä tai tabletille ladattuja elokuvia. Myös ihan kaikki vaatteet ovat kosteita kun sataa! Mikä voikaan olla ärsyttävämpää kuin jatkuvasti märät vaatteet, jotka homehtuvat rinkkaan?

Minä vihaan sitä, etten voi vaikuttaa asioihin siellä Suomessa. Tiedän, että minua olisi siellä välillä tarvittu. Olisin myös kovasti halunnut olla siellä tukena. Yritin ja yritän parhaani täältä käsin.

Minä inhoan kertoa samat asiat uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Reissussa joutuu kertomaan aina samat jutut uusia ihmisiä tavatessaan. Ja kun tapaa uuden reissaajan, joutuu kertomaan hänelle samat asiat kuin edellisille reissaajille. Erityisesti samassa majapaikoissa asuvien kanssa tulee juteltua, jolloin heille joutuu kertomaan samat asiat itsestään kuin on muillekin kertonut. Jutut myös kiertää kovasti kehää, jolloin tulee samoista asioista keskusteltua monen eri ihmisen kanssa. Monesti joutuu kertomaan itsestään useat asiat moneen kertaa eri ihmisille.

Minä rakastan aurinkoa ja lämpöä. Suomessa syysmasennukseni kestää syksystä kevääseen, joten ainainen kesä tekee minut kovasti onnelliseksi.

Minä inhoan rinkan pakkaamista. En osaa tehdä sitä vieläkään, vaikka ollaan oltu reissussa jo yli neljä kuukautta. Tavarat ei yksinkertaisesti mahdu mun rinkkaan, vaikka se on puolityhjä, joten olen ulkoistanut rinkkani pakkaamisen Juholle. Tämä on varmaan yksi syy siihen, miksi ei vaihdeta usein majapaikkaa, sillä Juho ei hirveästi tykkää mun avuttomuudesta tuossa asiassa.

Minä vihaan varjottomuutta. Vaikka rakastan aurinkoa, ei rinkka selässä 40 asteen lämmössä suorassa auringonpaisteessa paljoa naurata. Muutaman kerran on ollut näitä tilanteita majapaikkaa etsiessä tai bussia odottaessa. Usein kuitenkin Juho on se, joka näissä tilanteissa menettää hermonsa ensin.

Minä pidän paikallisten pyyteettömästä ilosta. Siitä, ettei turisteista yritetä hyötyä vain rahallisesta. Mene Filippiineille, niin voit kokea tämän.

Minä rakastan filippiiniläisiä mangoja. Mikään mango ei tule maistumaan enää yhtään miltään, kun pääsi tämän tietyn etelän hetelmän makuun. Voisin salakuljettaa niitä koko loppuelämän tarpeiksi sinne takas kotimaahan. Ainut tapa, minkä keksin kuvaamaan suhdettani tähän jumalten hedelmään, on kirjoittaa sille oodi.

Mango

aamujeni autuus

päivieni paiste

iltojeni ilo

öitäni öljyävä öylätti

Mango

makujen smaragdi

hellivän herkullinen

Mango

vivahteikas viettelijä

suloisen salaperäinen

Minä inhoan paahtavaa kuumuutta yhdistettynä krapulaan. Tätä ei varmaan tarvi edes selittää, jos olet joskus krapulan kokenut.

Minä vihaan uskontojen aiheuttamaa pahaa. Reissussa on nähnyt jokaisen valtauskonnon edustajia ja saanut huomata, että jokaisesta uskonnosta löytyy omat pimeät puolensa. Kaikki ääriliikkeet ovat pahasta, niin uskonnoissa kuin politiikassakin. Kaakkois-Aasiassa ei voi välttyä näkemästä uskonnon vaikutuksia, sillä laivamatkoilla tulisi rukoilla Jumalalta suojelusta ja joihinkin hostelleihin ei pääse sisään, jos et ole muslimi.

Minä rakastan loikoilla riippumatossa ja lukea kaikki kirjat, jotka täällä voin saada käsiini. Mikä voisikaan olla rentouttavampaa?

Minä pidän bungaloweista. Paras yöpymismuoto koko reissun aikana tähän mennessä. Mielestäni majoituksesta ja ruuasta on ihan turhaa maksaa hirveitä summia, kun halvat paikoissa ei ole yhtään mitään vikaa. Sitten on aina jäänyt rahaa enemmän tekemiseen, näkemiseen ja kokemiseen.

Minä inhoan kaupustelijoita, tyrkyttämistä ja tinkaamista. Tinkaaminen on täällä välttämätön paha, mutta kaikki tyrkyttäminen ahdistaa. Tällaisissa tilanteissa kävelen mieluummin vain pois, kuin yritän saada haluamaani rättiä ostettua.

Minä rakastan hitaita aamuja ja pimeitä iltoja. Aamuisin ei usein ole hirveä kiire mihinkään, kun ei tarvitse repiä koko vaatekaappia alas saadakseni joitakin vaatteita päälleni ja myöhästyäkseni taas vaihteeksi luennolta. Pimeä tulee aikaisin kuten myös uni. Suomen neljän tunnin yöunet on täällä vaihtunut kahdeksaan. Nukkuminen on kyllä vaan parasta.

Minä inhoan ponnisteluja, joita joudun tekemään saadakseni ruokaa eteeni. Reissussa kaikista ärsyttävintä on se, etten voi kävellä jääkaapille ja syödä sieltä sitä, mitä ikinä satunkaan löytämään. Aina pitää lähteä johonkin ja tilata jotakin ja tapella siitä, ettei kana ole vihannes. Välillä on vaan helpompaa ostaa ne kuppinuudelit ja syödä niitä.

Minä pidän siitä, kun saan tavata samanhenkisiä ihmisiä. Kaikki reissaajat eivät ole seuraleikkejä leikkiviä israelilaisia, bailaavia brittituristeja tai isin rahoilla matkaavia espanjalaisia. Se on ollut jännä huomata, että sellaistenkin suomalaisten kanssa tulee jotenkuten toimeen, joita päin ei edes katsoisi Suomessa. Kotimaa yhdistää kummasti, niin hyvässä kuin pahassakin.

Minä vihaan sitä, miten huonosti ihmiset kohtelevat täällä eläimiä. Tämä on kyllä minun vihalistani numero yksi. Vihaan ihmisten ajattelelemattomuutta, kiittämättömyyttä ja itsekkyyttä. Kaakkois-Aasiassa eläimet ja luonto on pääasiassa kauppatavaraa, joita myydään turisteille eri muodoissa. Paikalliset roskaavat, ottavat eläimiä, eivätkä huolehdi niistä ja kannustavat turisteja esimerkillään tuhoamaan omaa ekosysteemiään. Korallien päällä on ihan ok seistä kuten myös valashaiden. Kotieläin otetaan kohottamaan omaa statustaan, eikä eläinten sterilisointi tule kysymykseenkään. Eläimet lisääntyvät sisarustensa kanssa ja naaraat ovat jatkuvasti raskaana. Tilanne on täällä niin surullinen, että tekee ihan pahaa katsoa. Sitten nämä järjenjättiläiset tulevat tänne toiselle puolelle maailmaa ja rahoittavat tiikerien huumaamista, valashaiden ruokkimista ja elefanteilla ratsastamista. On vaikeaa sanoa, kuka tässä on se suurin paha ja ansaitsee sen vuoden idiootti -tittelin.

Minä pidän siitä, että päädyn maksamaan jostakin asiasta vähemmän, kuin olen ajatellut. Käsitykseni rahan arvosta on täällä reissussa hämärtynyt ihan täysin, mutta välillä vieläkin tulee tilanteita, että kyydin saa esimerkiksi tingattua paljon halvemmaksi, kuin olisi kuvitellut.

Minä inhoan sitä, kun en saa ravintolassa, mitä olen tilannut. Enkä minä suomalaisena osaa tietenkään asiasta valittaa. Jos en annosta pysty syömään, on Juho sitten saanut syödä kahden edestä. Onneksi kaupasta saa aina sipsejä! Niitten kanssa on menty harvoin vikaan.

Minä rakastan auringonnousuja ja -laskuja. Tosin ollaan nähty vain yksi nousu, kun ei vaan jaksa nousta silloin kukonlaulun aikaan sitä katsomaan…

Minä pidän siitä, kun kilpikonna syö hedelmiä. En tiedä, onko tässä maailmassa mitään suloisempaa kuin hedelmiä syövä konna. Tai no, kissanpennut on kyllä myös aika söpöjä.

Minä inhoan iilimatoja ja ötököitä. Sai olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun iilimato imee yhtään mitään minusta. Näen vieläkin tästä tilanteesta painajaisia.

Minä inhoan sitä, kuinka kärttyisäksi tulen, kun en saa nälissäni ruokaa tai nukun huonosti. Draamakuningatar ja kiukkupussi nostaa näissä tilanteissa päätään, että saatan olla jopa vaikeampi kuin tavallisesti. Juho ei vieläkään ole valitettavasti oppinut kantamaan mukanaan ylimääräistä ruokaa näitä tilanteita varten, että pääsisin yli alkukiukusta ja jaksaisin kävellä seuraavaan ravintolaan asti ilman, että minua pitää raahata perässä.

Minä rakastan sitä, kun saan tehdä uusia asioita ja syödä uusia ruokia. Reissussa makumaailma on avartunut ja itseä on tullut haastettua ihan uudella tavalla. Aina ei ole pakko mennä siitä, mistä aita on matalin, eikä siihen kuole, jos jokaisella kerralla ei aina onnistu. Tee, näe, koe, opi. Täällä siihen on ainutlaatuinen mahdollisuus.

Minä pidän siitä, kun löydämme paikan, missä viihdymme pidempään. Kaunis kylä, missä on paljon tekemistä ja näkemistä, sekä mukava majapaikka, missä on mahdollisuus tehdä muutakin kuin nyhjöttää huoneessa, takaa parhaat lähtökohdat reissusta nauttimiseen. Takana on 130 reissupäivää ja 26 eri majapaikkaa, joten variaatiota on ollut. Matkanvarrella on ollut myös useampi paikka, jossa on viihtynyt niin hyvin, että sitä on alkanut jo kodiksi kutsumaan.

Minä rakastan tuota matkakumppaniani. Vaikka välillä lentää rinkat seinille, kun hermot palaa jommallakummalla, niin en tiedä ketään muuta, jonka kanssa olisin juuri tälle reissulle voinut ja halunnut lähteä. Juhon naama saattaa toisinaan olla maailman ärsyttävin asia, mutta myrskyn laannuttua se saattaa olla myös ihan söpö. Tähän mennessä ollaan kestetty molemmat toisiamme yllättävän hyvin, toivottavasti siinä asiassa ei astuta jatkossakaan polulta harhaan.

Puspus, Essi

GOPR6120_1452782117693_high

IMG_3432-1

G5386099_1452490565576_low

GOPR4602_1452782357885_high

IMG_3371-1

IMG_3238-1

IMG_3479

G5496219_1452490531991_low

IMG_3130-1

 

Sairaan kaunis maailma

Jos sulla joskus on mahdollisuus mennä Filippiineille, mene. Ja mitä pikemmin se mahdollisuus on, sitä parempi. Ainakin meidän kokemusten perusteella Filippiineillä vielä pääasiassa tykätään reissaajista, eikä kusetuskulttuuri vielä ole samalla asteella kuin esimerkiksi Thaimaassa, poikkeuksena toki tietyt alueet Palawanilla. Meihin suurimman vaikutuksen tekivät saarivaltion luonto ja ihmiset, vaikka useamman kerran tulikin mielessä kirottua jatkuvaa heipattelua sekä sitä, kun paikalliset koittavat parhaansa mukaan tuhota luonnon syytämällä kaiken roskan auton ikkunoista ulos.

Ollaan jo blogissa ruodittu Cebun sekä Boholin kokemukset, mutta Palawanista ei sen kummemmin olla mainittu. Siellä viivyttiin loppupeleissä lähes kuukausi, joka ainakin allekirjoittaneen mielestä riitti hyvin. Me ei koko reissun aikana olla paljoa suunniteltu kohteita, vaan ollaan menty fiilispohjalta paikkoihin. Palawanille mennessä varmaa oli vain, että suunnataan aluksi Port Bartoniin, josta jatketaan sitten pohjoisemmas. Port Bartonissa sitten vierähtikin pitempi tovi, ja vaikka paikka onkin todella pieni, niin tekemistäkin siellä riitti. LÄHES kaikki ovat kuitenkin aina hehkuttaneet El Nidoa paikkana, jota ei todellakaan voi missata. Omasta mielestäni parasta siellä oli se, kun sieltä pääsi lähtemään pois. El Nidossa näki parhaiten sen, mitä turismin lisääntyminen voi pahimmassa tapauksessa tehdä. Mieleen jäivät lähinnä likaiset rannat, roskaisat kadut, kauheat määrät turisteja sekä ryöstöhinnat. Omia kokemuksia ei toki lievennä se, että sairastuin El Nidossa enterorokkoon, mutta senkin sairauden kärsin muualla.

Kaunistahan El Nidossa oli, kuten muuallakin Palawanilla, mutta itse en ymmärrä paikan hehkuttamista. Majapaikat olivat järkiään ylihinnoiteltuja kuntoonsa nähden(toki onhan se hienoa kun oma pulju on listattu LonelyPlanettiin ja sen varjolla hinnan voi triplata) ja ruoka oli kalliimpaa kuin missään muussa meidän vierailemassamme osassa Filippiinejä. Port Bartoniin verrattuna tekemistäkään ei ollut paljoa enempää, saarihyppelyitä ja kajakointia kun voi tehdä kummassakin, maisemat toki El Nidossa olisivat ehkä olleet jylhemmät. Toki jos tykkää reissata samoja polkuja kuin muutkin ja uida meren rannassa aivan jätevesiojan laskukohdassa, El Nidoa ei kannata missata. Itseänikään paikassa käyminen ei sinällään harmita, nostihan se muistoja Port Bartonista aivan uudelle tasolle. Oltiin toki myös tosi onnekkaita, kun satuttiin matkaamaan Port Bartoniin juuri nyt, kun tie sinne on vielä todella huonossa kunnossa, voin vain kuvitella mitä paikalle tapahtuu, kun päällystetty tie saadaan valmiiksi parin seuraavan vuoden aikana.

Me oltiin tosiaan selvitty lähes neljä kuukautta reissussa ilman sairastamista, mutta El Nidosta lähtöä edeltäneenä yönä mulle nousi kova kuume, joka sitten lykkäsi bussiin hyppäämistä muutamalla tunnilla. Meillä oli koko Filippiineillä oloajan tapana käyttää paikallisten busseja, sillä niissä tunnelma on aivan loistava, ikinä kun ei voinut tietää istuuko viereen lapsi, vanhus vai kana. Sinä aurinkoisena päivänä viiden tunnin pomppumatka ei kuitenkaan kauheana naurattanut, mutta siitäkin selvittiin. Uuteen majaan kömmittyäni nukahdinkin jo seitsemän aikaan illalla ja olo tuntui jo aamua huomattavasti paremmalta. Hyvin nukutun yön jälkeen naamaa kuitenkin kutitti kummasti ja pikaisella vilkaisulla luultiin näppylöiden olevan vain hyttysen imemiä. Seuraavana aamuna näppyjen määrä oli ainakin tuplaantunut ja silloin jo meinasin lukittautua vain sisälle bungalowiin tekemään diagnooseja taudistani internetin avulla, sen verran ikävältä naama näytti. Illalla huokaisin kuitenkin helpottuneena, että ainakaan tilanne ei voi enää pahemmaksi mennä. Tauti päätti kuitenkin haistattaa pitkät, ja aamulla näppylöitä oli naaman lisäksi myös jaloissa ja käsissä.

Puerto Princesassa pääsin sitten vierailemaan sairaalassakin, lähinnä hakemassa lääkäriltä todistuksen lentokelpoisuutta varten, sillä en halunnut missata lentoa naamani takia. Paikallista kieltä olin oppinut majapaikkamme tarjoilijalta kiittämisen lisäksi yhden sanan, joka on bulutong. Vesirokko. Sairaalassa lääkärit ja hoitajat kävivät kaikki vuorollaan tuijottamassa naamaani ja kysymässä: “mikä tauti tuo on?” Oli ehkä hieman hämmentävää antaa oma tekemä diagnoosini lääkärille, joka ei ollut ikinä kuullutkaan suu- ja sorkkataudista. Viittä erilaista troppia lääkäri mulle kuitenkin määräsi, joista yksi ehkä ylitti joitakin lääketieteellisiä rajojakin antivirus-lääkkeenä.Selvisin taudista kuitenkin varsin nopeasti ja viikon jälkeen paikallisetkaan eivät enää katsoneet minua kuin spitaalista.

El Nidon ollessa pettymys päädyimme viettämään koko viimeisen viikon Puerto Princesassa, joka ei kyllä harmittanut yhtään. Teininaamani vuoksi en halunnut kauheana poistua huoneesta, ja kun kaupungissa ruokaa oli tarjolla joka nurkalla, ei sitä kauhean kauas tarvinut lähteäkkään. Puerto Princesa oli muutenkin kaupunkina varsin mukava, joten viikko vierähti nopeasti lähinnä vain oleillen. Uusi vuosikin pääsi vaihtumaan meidän viimeisenä PP-iltana ja kokemus oli vähintäänkin hämmentävä. Paikalliset vaikuttivat saavan suurta nautintoa vain kaikista kovista äänistä, raketitkin olivat lähinnä kissanpieruihin verrattavia tekeleitä. Kovimmat rallit olivat kuitenkin juuri vuoden vaiduttua, kun kylän kaikki mopot, tricyklet ja vastaavat päättivät paahtaa päätietä kaasu ja töötti pohjassa sekä roskapöntöt mopedien perässä roikkuen.

Näin jälkikäteen ajateltuna Filippiinit olivat juuri niin mahtava kohde kuin ennen reissua olimme kuulleet. Mua eniten jäi harmittamaan se, ettei keretty käydä Pohjois-Luzonissa ihastelemassa riisiterasseja eikä Pandan-saarella snorklaamassa kilpikonnien kanssa. Löydettiin kuitenkin Port Bartonin edustalta oma pieni saari, jossa saatiin nauttia kahdestaan auringonpaisteesta sekä suurista kalaparvista. Päästiin näkemään todella siistejä koralleja Andassa sekä nauttimaan lounasta vesiputouksen juurella filippiinoperheen kanssa. Thaimaassa vietettyjen kahden kuukauden jälkeen oli huippua päästä oikeasti reissaamaan, Thaikkulassakun se tarra lätkäistiin aina rintaan ja aivot sai sen jälkeen heittää narikkaan. Löysin myös lähes täydellisen spotin riippumaton virittämiselle, ongelmaksi vain muodostui Filippiinejä riepotelleen taifuunin tuomat sadepäivät, joiden vuoksi en päässyt kunnolla nauttimaan parin kilometrin mittaisesta autiorannasta rauhassa.

Terve vaan,

Juho

Ps. Mikäli joku erikoisoluenystävä on suuntaamassa Palawanin pääkaupunkiin, kannattaa käydä tsekkaamassa Palaweno Breweryn pubi, josta saa ainakin viittä pienen panimon panemaa olutta. Kyseisen puljun osoite ja aukioloajat löytyvät niin Facebookista kuin TripAdvisoristakin.

IMG_3465

IMG_3381-1

IMG_3393-1

Juhla on verraton

Joulukuu on meille kyllä aina yhtä juhlaa. Kaikki alkaa syntymäpäivistäni, sitä seuraa meidän vuosipäivä, sitten tuleekin joulu, jota seuraa Juhon synttärit ja lopulta kaikki huipentuu uudenvuodenaaton juhlintaan. Välillä tällainen juhliminen saattaa tuntua hiukan työläältä, varsinkin tänä vuonna, kun joulukuulle sattui vielä reissumme sadas matkapäivä. Molemmat ollaan vielä sellaisia, että tykätään muistaa tällaiset spessupäivät, ja viettää niitä jotenkin, mutta tämä vuosi oli kuitenkin vähän erilainen.

Vietämme molemmat ensimmäistä kertaa juhlapäiviä jossakin muualla kuin kotona. Tähän mennessä olen tullut siihen tulokseen, että niiden viettäminen kotona olisi kuitenkin rutkasti helpompaa ja miellyttävämpää. Asiat olisi helpompi järjestää, tietäisit mistä saat mitäkin ja millä tavalla, juhlaa voisi viettää juuri niiden ihmisten kanssa kenen haluaa ja asiat menisi useammin suunnitelmien mukaan. Reissussa tosin on se hyvä puoli, että yleisesti ottaen säät suosivat ja täällä voi harrastaa sellaisia aktiviteetteja, jotka ei tähän vuodenaikaan kotipuolessa onnistuisi. Onhan se lisäksi ikimuistoista viettää näitä juhlia täällä, kun aika monet synttärit ja muut kissanristiäiset on tullut Suomessa järjestettyä.

Lempipäiväni vuodesta on tietenkin synttäripäiväni, johon yleensä on valmistautunut viikkoja. Tänä vuonna kaikki meni sitten ihan uusiksi. Juho oli päävastuussa kaikesta suunnittelusta, eikä suurempia juhlia tarvinnut järjestää. Minun tehtäväkseni jäi vain herätä aamulla tiettyyn aikaan ja tehdä Juhon järjestämiä juttuja päivän ajan. Päivä ei kuitenkaan mennyt yhtään kenenkään suunnitelmien mukaan, kiitos minun, sillä päädyimme viettämään suurimman osan päivästä sängyn pohjalla nukkuen tai vain makoillen elämäni pahimman krapulan kourissa.

Olimme edellisenä iltana menneet syömään ravintolaan, jossa törmäsimme kolmeen suomalaiseen. Erinäisten sattumusten kautta päädyimme sitten rantaan kumoamaan rommipullon jos toisenkin. Ilta oli hauska, ei siinä mitään, mutta seuraavana päivänä ei sitten enää oikein naurattanutkaan. Kun on ollut noin kolme kuukautta pahemmin juomatta, mihin saattaa olla myös pieni vaikutus meidän läksiäisjuhlilla (näin vahingosta viisastuneena), saattaa vaikutukset väkevistä näkyä seuraavanakin päivänä. Kroppani päätti, että nyt syntymäpäiväni kunniaksi on aika tulla vanhaksi, ja krapulasta kuuluu kärsiä niin, että sitä ei tule unohtamaan koskaan. Kaiholla muistelin siis entistä, 22-vuotiasta minääni, johon ei krapula ollut tällä tavalla vaikuttanut, vaan viimeistään keskipäivällä olin aina ollut suhteellisen toimintakykyinen.

Krapula ei kuitenkaan toiminut syynä välttää aamupalaa, sillä Juho oli järjestänyt erääseen ravintolaan meille pannukakkukakun. Pääsin avaamaan ensin Juhon ostaman lahjan, minkä jälkeen piti kävellä ravintolaan asti, johon oli varmaankin 666 kilometriä. Tietenkin päädyimme törmäämään aamupalalla vielä yhteen suomalaiseen, joka halusi välttämättä tarjota synttärirommit krapulaa lieventämään. Voin kertoa, ei lievittänyt ollenkaan. Onneksi aamupalan jälkeen sain vapautuksen muista synttärimeiningeistä, pääsin nukkumaan ja illalla syömään krapulapizzaa. Päätimme siirtää synttärien juhlinnan seuraavalle päivälle, jolloin vietimmekin kivan ja rauhallisen päivän hieronnan ja melomisen merkeissä.

Meidän vuosipäivä ja joulu eivät myöskään menneet ihan putkeen. Oikeastaan suoraa skippasimme vuosipäivän ja sadannen reissupäivän vieton, sillä tuntui siltä, ettei nyt ihan oikeasti jaksa juhlia enempää, kun joulukin painaa päälle. Karma selvästikin kosti juhlimattomuuden, sillä Juholle puhkesi kova kuume paria päivää ennen jouluaattoa. Kuume osoittautuikin lopulta virusperäisen rokon ensioireiksi. Itseäni huvitti aluksi kovasti tämä uusi huonekaverini, Juho 14 vee näppynaama, mutta Juhon juhlafiiliksen rokko tuntui tappaneen kokonaan.

En ole koskaan ollut mikään hirveä jouluihminen, sillä joulu ei ole koskaan tarkoittanut rauhoittumista ja perheen kesken vietettyä aikaa. Joulu on ollut parasta aikaa tienata, joten kiertely talosta taloon tonttutamineissa on tullut useana aattona tutuksi. Joulu on aina ollut kiirettä ja häslinkiä, tuhansien lahjojen jakoa ja kaahailua pitkin kylän raittia. Mutta kyllä sitäkin oli tänä jouluna ikävä, vaikka suurin kaipuu kohdistuikin ruokaan. Se alkoi jo muutama päivä ennen joulua. Keskustelumme Juhon kanssa alkoivat kiertää samaa kehää ja muuttua luettelomaisiksi.

-Pottu- ja porkkanalaatikkoa.
-Savustettua kalaa.
-Riisipuuroa ja sekametelisoppaa, aijaijai.
-Kinkkua ja sinappia, nam.
-Budapestejä, ei vitsi.
-Konvehtejapa!
-Vitsi kun olis suklaata, Fazerin Sinistä.
-Mää en nyt taija päästä yli noista Budapesteistä…

Ruuan kanssa teki kyllä nyt ihan oikeasti tiukkaa. Toki syötiin parempi ja kalliimpi jouluateria meidän resortissa, mutta mielestäni jokisimpukka tai lätty ei ole kovin jouluinen ruoka. Mikään ei edes ollut erityisen hyvää, jos punkkua ei lasketa mukaan. Ruokailutilanne ei myöskään ollut hirveän jouluinen, sillä siitä puuttui muun muassa yhteisöllisyys, mitä olimme tulleet keskelle viidakkoa pienempään resorttiin hakemaan. Ihmiset eivät syöneet yhdessä, jokainen aloitti ruokailun omia aikojaan, taustalla eivät soineet joululaulut.

Vähän oli itselläkin sitten hukassa joulutunnelma, vaikka valkoiseen muovikuuseen oli joulupallot viritettyinä ja paikallisella lapsella oli välkkyvä tonttulakki päässä. Lahjoja sain kuitenkin tänä jouluna tiedettävästi kolme ja Juhokin kaksi. Olin siis selvästi ollut mukavampi ja kiltimpi ja ihanampi kuin Juho, tai ainakin niin pukki oli asian tulkinnut. Pelasimme Juhon kanssa aattona korttia, lauloimme vähän joululauluja ja söimme sitä “jouluruokaa”. Lopulta kipitimme nukkumaan varmaankin jo ennen iltayhdeksää, sillä Juho ei hirveästi viihtynyt naamansa kanssa ihmisten parissa ja minä olin nukkunut niin huonosti edellisen yön, sillä olin meinannut jäätyä elävältä, kun en ollut jaksanut vaivautua nousemaan ja lisäämään vaatetta päälleni.

Juhon synttäreistä ei ole niin kauheasti pahaa sanottavaa. Ei me hirveästi tehty mitään, aamulla saatiin aamupala sänkyyn ja samalla Juho sai myös minikakun, sillä isompi kakku oli valmiina vasta kolmelta iltapäivällä. Aamupalan jälkeen käytiin kiertelemässä kauppakeskusta ja oltiin menossa leffaan, mutta ei päästy sinne kun jono lippuluukulle oli jatkuvasti varmaan kilometrin mittainen. Juotiin sitten ihan hirveän pahaa mangojuomaa ja yritettiin päästä kauppakeskuksessa syömään, mutta joka paikka oli ihan täynnä tai sitten meitä ei suostuttu palvelemaan. Ostettiin sitten ranskalaiset ja Juholle wrappi, kun (taas vaihteeksi) kasvisversio oli loppu. Käytiin myös pelailemassa siellä sellaisessa järkyttävän äänekkäässä ja suuressa tilassa niitä kourapelejä, mitkä oli minun lemppareita pienenä! Tietenkään ei voitettu mitään, vaan koura tiputti pehmolelut tai jäätelöt juuri ennen voittolaaria. Oli meillä kuitenkin tosi hauskaa, kuten oli myös paikallisilla lapsilla, jotka tykkäsivät kytätä meidän taisteluita pelikoneita vastaan.

Päivällä hain sitten Juholle oikean synttärikakun, joka parin päivän syömisen jälkeen osoittautuikin sudeksi. Löysimme kerman seasta kunnon palasen muovista kapustaa, joten menipä maku sitten siitäkin tortusta. Onneksi kumpikaan meistä ei ehtinyt siihen muovinpalaan tukehtua. Juho sitten kävi sanomassa pari valittua sanaa leipomossa, mutta korvaukseksi saimmekin sitten vain lisää hämmennystä, sillä täällä ei näemmä minkäänlaista korvauskäytäntöä tunneta. No kävimmekin sitten antamassa lämmintä palautetta TripAdvisorin kautta kyseiselle leipomolle. Oli harmillista, että kakun ja henkilökunnan tahdittomuuden takia meni maku koko kahvilasta, sillä se oli alkanut jo muodostua meidän kantakuppilaksi erityisesti vegebagelin takia, mutta nyt sitten kannammekin rahamme täällä Puerto Princesassa muualle.

Illalla käytiin vielä saaren ainoassa olutpanimokuppilassa, jossa Juho pääsi maistelemaan erikoisoluita ja minä sain katsella musiikkivideoita telkkarista, mikä onkin ollut pitkään kotipuolessa yksi lempiharrastuksistani. Tosin televisiossa pyöri pääosin Pitbullin ja Nicki Minajin musiikkivideot, mutta olihan ne vaihtelua paikallisten vinkuville karaoke-esityksille tai meidän kahdentoista kappaleen soittolistalle! Juhon juopottelun jälkeen kävimme vielä sitten vielä syömässä Belly Bustersissa, jossa on nimensä mukaisesti kunnon mättöannokset, joten tilanteeseen sopien tilasin kesäsalaatin ja diettikokiksen. Karma tietenkin kosti myöhemmin sitten tämän snobeilun.

Uudenvuodenaatto onkin sitten tänään ja yllätys yllätys, nyt on sitten minun vuoroni olla kipeänä. Tulin tosiaan sairaaksi heti Juhon syntymäpäivän jälkeisenä päivänä ja kipeänä olen vielä näin kolme päivää myöhemmin. Toivon ettei Juhon sairastama rokko ole tarttunut minuun, ainakin näytän edelleen ikäiseltäni enkä miltään finninaamalta, joten kyseessä on varmaan vain ilmastoinnin aiheuttama flunssa. Tosin tämä ei ole mikään pikkusievä, vähän aivastuttaa ja viluttaa flunssa, vaan enemmänkin sellainen flunssa, että viimeinkin olen oikeassa mielentilassa kirjoittaaksesi kirjan Tuhat ja yksi tapaa tukehtua peittoon. Päätä särkee, joka paikka on tukossa ja minun on pitänyt niistää noin tuhat kertaa, mitä en tee koskaan edes kotona flunssassa.

On muutama asia, joita kaipaan Suomesta kun olen kipeä. Tahdon että netti yltää sänkyyn, jos en jaksa siitä liikkua. Haluan juuri sitä ruokaa, mitä minulla tekee kipeänä mieli, ja haluan sitä heti. Kuumaa juomaa ja kurkkupastilleja on oltava saatavilla flunssaisena ihan koko ajan. Täällä kurkkupastillienkin metsästäminen on työn ja tuskan takana, sillä apteekissa niitä ei ainakaan tunneta, eikä kuuman veden saamisesta ole mitään takeita. Kuuma vesi saattaa joko olla lämmintä, haaleaa tai kylmää, niin keitteleppä siitä sitten itsellesi teetä. Toivoisin kipeänä myös sitä, että jos suihkusta voi valita lämpötilan, niin sen ihan oikeasti voisi valita kellonajasta huolimatta. Kipeänä tai krapulassa on myös hirveän vaikea olla, jos on kuuma. Toimiva tuuletin tai ilmastointi, jonka lämpötilaa voisi säätää toimivalla kaukosäätimellä, olisi erittäin mukava asia tällaisissä tilanteissa. Plussaa olisi myös, jos huoneessa kerta on televisio, siinä toimisi kuva ja kanavia olisi enemmän kuin yksi.

Summa summarum juhlapyhät ei näytä olevan meitä varten, sairastelu ei ole reissussa yhtään mukavaa ja onneksi huomenna on tammikuu, niin ei tarvi vuoteen juhlia isommin yhtään mitään. Tervetuloa takaisin vaan “tylsä” reissuarki, sinua on jo kaivattu kovasti.

Puspus, Essi

 

Ps. Älkää välittäkö, vaikka Juho roikkuukin kansikuvassa väärinpäin, tää  blogin muokkaaminen ei oo niin mukavaa puhelimella.

 

20151210_101232

 

Kaukaisimmalle rannalle

Kun me saavuttiin Filippiineille, päätettiin että ei suunnitella oikeastaan mitään, vaan mennään ihan fiiliksen mukaan. Ekan viikon aikana kahlattiin pikavauhdilla läpi Cebu City, Alcoy, Oslob sekä Dumaguete ja siinä vaiheessa alkoi tuntua, että on pakko päästä rauhoittumaan. Olin ihan sattumalta törmännyt aiemmin 1Peace Beach Resorttiin Pallontallaajien foorumilla sekä Facebookissa, ja paikka vaikutti arvostelujen perusteella sellaiselta mitä kaivattiin, joten käännettiinkin nenä kohti Boholia ja suklaakukkuloita.

Varmaan osalle lukijoista on käynyt jo ilmi, että me vihataan matkaamista. Se on ehdottomasti yksi reissaamisen paskimpia osuuksia, sillä yleensä tulee hypättyä siihen ylitäyteen bussiin niin aikaisin aamulla, että aamupalaksi on ehtinyt syödä vain kaksi bakery shopin sämpylää, jotka osoittautuvatkin kanelipulliksi, ja vettä ei uskalla juoda, sillä seuraavasta vessatauosta ei ole tietoakaan. Sitten kun vihdoin pääset määränpäähäsi kymmenen tuntia ja vähintään viisi erilaista matkustusvälinettä myöhemmin, ja on pimeää ja taskulamppu rinkan pohjalla, on huumori yleensä koetuksella. Jostain syystä kaikki meidän siirtymiset menee lähes aina samalla kaavalla ja niin meni myös siirtyminen Negrosin Dumaguetesta Boholin Andalle. Tällä kertaa poikkeuksena oli kuitenkin se, että nälästä ja pimeydestä huolimatta viimeisen puolentoista kilometrin taittaminen jalkaisten ei harmittanut yhtään, sillä kauneimman ikinä näkemäni tähtitaivaan alla katosi mielestä kaikki ylimääräinen. Vielä kun perillä odotti lähes täydellinen paratiisi, jossa meidät otettiin vastaan kysymyksellä: “onko teillä nälkä, meillä olis täällä tänään tehtyä lasagnea”, muuttui kirkas ilta vielä paremmaksi. Toki hämmennystä herätti ranskalainen aksentti, sillä olimme kuvitelleet saapuvamme suomalaisten pyörittämään resorttiin. Hämmennys kuitenkin hälveni, kun kävi ilmi, että 1Peacen suomalaiset pyörittäjät Antti ja Katri olivat lähteneet käymään uuden ravintolan avajaisissa ja paikan kolmas pitäjä, ranskalainen Oliver oli nakitettu ottamaan meidät vastaan.

1Peace on Kaakkois-Boholissa sijaitsevan Andan yksi ainoista meidän budjettiin sopivista majapaikoista. Paikka mainostaakin itseään travellers homena, joka ei sinällään ole mitenkään harhaanjohtavaa, löytyyhän heiltä Andan ainoa dormi. Me pulitettiin kahden hengen tuulettimellisesta huoneesta, jossa oli oma kylppäri, 800 pesoa(n. 16 €) yö. Dormin olisi saanut 400 pesolla(n. 8 €) yö nenää kohden, mutta kahdestaan matkatessa huone tuli kannattavammaksi. 1Peacessa on huoneiden sekä dormin lisäksi myös muutama bungalowi, joiden hintahaarukka pyöri 1200 ja 1600 peson (24-32 €)välissä. Olemme yleensä tottuneet maksamaan majoittumisesta hieman vähemmän, mutta majoittumisesta maksaminen ei harmittanut yhtään, sillä alueen snorklausvedet sekä miljöö ovat lumoavat.

Bohol saarena on tuttu suklaakukkuloistaan ja niitä mekin lähdimme eräänä päivänä katsomaan. Mopon saimme näppärästi vuokrattua majapaikasta, mutta hinta sai leukamme loksahtamaan sijoiltaan. 500 pesoa (n. 10 €) päivän skootterivuokrasta tuntui lompakossa sen verran, että illalla jäi muutama olut juomatta sekä varras syömättä. Lähes heti meille kuitenkin selvisi, että hinta ei ole Filippiinien tasolla edes kalleimmasta päästä, sillä mm. El Nidossa voit joutua pulittamaan 800 pesoa / päivä, mutta Thaimaan 100 bahtin (n. 2,6 €) hintoihin tottuneille summa kuulosti uskomattomalta. Suklaakukkulat itsessään eivät olleet niin hienot kuin olimme kuvitelleet, nehän nyt vain ovat kukkuloita, mutta tie sinne itsessään on niin kaunis, että se kannattaa ajaa, perseen puutumisesta huolimatta. Samalla matkalla kävimme ajelemassa myös hieman kauempana Andasta ja testasimme Lobocissa sijainneen zip linen sekä pääsimme käyttämään vulcanizing shopin palveluita naulan upottua pinkin kiiturimme takakumiin. Lobocin ja Carmenin välistä löytyvä tieosuus Man made forest on ehkä yksi suosikkinähtävyyksistäni koko reissulla, ja meidän onneksemme paluumatkalla edessämme köryytteli hiljaisella vauhdilla San Miguelin olutrekka, joten pääsin kuskinakin ihastelemaan tien päälle levittäytyviä oksastoja paremmin.

Viihdyimme Andassa ja 1Peacessa niin hyvin, että suunnitellun viikon sijaan nautimme elämästämme ja reissaamisen parhaista puolista lähes kolme viikkoa. Resortissa sijaitsevassa riippumattotornissa aika kului varsin leppoisasti, vaikka eipä sillä ajalla niin merkitystä tuntunut olevankaan, ja mereen sukeltaessa klovnikalat tervehtivät snorklaajia varsin ärhäkästi. Meillä päivät koostuivat lähinnä aamupalasta, muutamasta pitemmästä snorklausreissusta, riippumatossa makaamisesta sekä päivällisestä. Resortissa ei ollut ollenkaan varsinaista menua, mutta listalta löytyi koko ajan muutama tuote, joita pystyi päiväsaikaan nälän yllättäessä tilaamaan. Iltaisin Antti ja Oliver joko väsäsivät illallisen, jota koko porukka söi yhdessä pitkän pöydän ääressä, tai suuntasimme Andan keskustaan, josta sai niin paikallista kuin myös länsimaalaista ruokaa.

1Peacesta kerkesi lähes kolmen viikon aikana muodostua tietynlainen koti meille, jossa pääsimme noudattamaan aivan omia päivärutiineitamme. Pihalla juoksennelleista neljästä, ja välissä useammastakin, koirasta tuli meille hyviä kavereita ja kun ihan ensimmäisinä päivinä pääsimme näkemään Maman synnyttämät pennut, olimme myytyjä. Useamman kerran kerkesin jo miettiä, että mitä kaikkea sitä pitikään tehdä, jos lemmikin haluaa täältä kotiin napata. Nyt, kolmisen viikkoa Andasta lähdön jälkeen täytyy todeta, että se oli ehdottomasti tähän astisten matkani kohokohtia. Olen jatkuvasti toivonut löytäväni sen täydellisen paikan riippumaton virittämiselle ja 1Peace ansaitsisi muuten tämän paikan maineen, MUTTA sielläkin riippumatto oli jo valmiiksi viritetty, joten en voi ottaa kunniaa toisten tekemästä työstä. Reissuni tärkein päämäärä siis ei toteutunut, vaikka Anda olikin todennäköisesti kaukaisimpia kohteitamme. Täytyy kuitenkin tännekin vielä todeta sama asia, jonka sanoin Antille, Katrille ja Oliverille 1Peacessa: “tällaiset paikat on syy sille, miksi haluan matkustaa”!

 

Terve vaan, Juho

20151123_103123

20151204_092115-1

Maan tapa

Jos haluat saada elämääsi kunnon itsetuntobuustin, matkusta Kaakkois-Aasiaan. Erityisesti, jos olet vaalea, sinisilmäinen nainen. Thaimaassa voit kuulla kaljulta nunnalta ylistyssanoja kauneudestasi, kun tulet luostariin naama punaisena ja hiukset hapsottaen noustuasi ja laskeuduttuasi 1237 porrasta. Filippiineillä varsinkin miehet tykkäävät jäädä katselemaan ja huutelemaan perääsi, kun tällaiset americaanot eivät ole välttämättä niin tyypillinen näky katukuvassa. Singaporelaiset puolestaan tyytyivät vain tuijottamaan hiljaa, ehkä jopa hiukan uteliaasti.

Erityisesti filippiinolapset rakastavat täällä länsimaalaisia. Cebun kaduilla törmäsimme välitunnilla oleviin alakouluikäisiin lapsiin, jotka päätyivät piirittämään minut. Juho jatkoi matkaansa eteenpäin, eikä huomannut, kuinka 281837863819 koululaista melkein söi minut elävältä! Lapset ottivat minua vuorotellen kädestä, halasivat, halusivat tietää mikä nimeni on ja huutelivat model, model! Ensimmäinen ajatus oli, että nyt on pidettävä puhelimesta kiinni. Seuraava ajatus oli, että minkähän pedofiliasyytteen tästä tulen saamaan. No, puhelinta ei viety, eikä poliisit ole vielä tulleet hakemaan. Lopulta jopa pääsimme jatkamaan matkaamme, kunhan olin ensin tallonut jalkoihini muutaman pienimmistä.

Filippiineillä turisti on usein kuin julkkis, ja ystävällisyys meitä kohtaan on ollut täysin ylitsevuotavaa. Olen jo sosiaalisessa mediassa hehkuttanut useampaan otteeseen sitä, kuinka Can-umantad Fallsilla päädyimme paikallisten kanssa piknikille syömään heidän kanssaan heidän eväitään. Paikallisilla on tapana vuokrata viikonloppuisin jonkinmoinen bambumaja, jonka suojassa pidetään suurella porukalla piknik ja pelataan pelejä, leikitään ja vietetään laatuaikaa perheen ja suvun kesken. Olimme juuri lähdössä takaisin skootterillemme putouksilta, kun paikallinen nuori poika tuli kysymään loistavalla englannilla, haluaisimmeko maistaa sweet potatosia. Yllättyneinä otimme kutsun vastaan, sillä kello oli jo sen verran, että alkoi olla jo ruoka-aika ja pulikoinnista oli vähän tullut jo nälkäkin. Menimme sitten istuskelemaan bambukatoksen alle, jossa lopulta jouduimme syömään kaikkia mahdollisia hiilihydraatteja mitä ikinä keksitkään, vieläpä useammalla eri tavoilla kokattuna.

En ollut pariin kuukauteen syönyt sellaista määrää ruokaa, mutta kohteliaasti yritin lautaseltani saada tungettua sisääni kaiken ruuan viimeistä riisinmurua myöten. Välissä otettiin tietenkin kuvia myös kaikkien sukulaisten kanssa. Minä ja lapset, minä ja isä, minä ja täti, minä ja isomummo, minä ja isomummo toisesta kulmasta, minä ja isomummo ja Juho, me molemmat ja koko suku, kaikki pääsivät lopulta kuvaan ja riisit hammasväleissämme tuli ikuistettua. Lopulta kun tuli lautanen tyhjäksi ja halusimme lähteä jatkamaan matkaa, tuli se kiusallinen vaihe. Paljonko tästä nyt kuuluu maksaa? Kuuluuko tästä maksaa? Miten tästä pitää sitä rahaa tarjota? Lopulta uskalsimme hienovaraisesti tiedustella, mitäs tästä ateriakokonaisuudesta olemme velkaa, mutta vastaukseksi tuli vain useammasta suusta kielteisiä vastauksia, sillä kuvat ja keskustelu ja tarjoamamme keksit olivat heille ihan tarpeeksi. Tulimme tästä sitten siihen tulokseen, että rahan tarjoaminen ei tullut kysymykseen, vaikka ilomielin olisimme voineet syömästämme jotakin maksaakin.

Ihmisten hyväntahtoisuus on jotenkin käsittämätön ilmiö, sillä siihen ei ole tottunut Suomessa. Kotona ei tervehditä edes naapuria, saati antauduta keskusteluun tuntemattoman kanssa kuin kahden promillen humalassa. Täällä Kaakkois-Aasiassa joukkoliikennevälineissä istutaan kuin sillit purkissa, minibussiin voi pahimmillaan ängetä 25 ihmistä sekä kanat ja muut kamat, jolloin porukan on pakko istua sylikkäin, limittäin ja päällekkäin. Suomessa mieluummin jättää nousematta bussiin, jos jokaisella penkkiparilla istuu jo yksi ihminen, eikä sinulle jää mahdollisuutta pitää omaa 1,5 metrin laajuista henkilökohtaista tilaasi. Ja herrajumala jos joku tuntematon hymyilee sinulle! Siinä vaiheessa on vain kaksi vaihtoehtoa, joko tuijotat hyvin vihaisesti takaisin tai käännät katseesi mahdollisimman nopeasti eri suuntaan vastaantulijasta, mutta tämän mentyä ohi käännyt sitten tuijottamaan pitkään hänen peräänsä. Sillä Suomessa jos joku hymyilee tuntemattomalle, on hän joko mieleltään sairas tai yrittää iskeä. Testasin itseasiassa kerran Oulussa koulumatkallani teoriaani siitä, etteivät suomalaiset osaa vastata hymyyn hymyllä. Hymyilin matkan aikana varmaan melkein kolmellekymmenelle ihmiselle, mutta yksikään ei hymyillyt minulle takaisin! Tutkimukseni on tietysti jo Suomen asukasmäärään suhteutettuna täysin validi, joten sen voi yleistää suoraa koko kansaa koskevaksi päätelmäksi. Toivonkin yhteydenottoa vähintään Tieteen Kuvalehdeltä, jotta saadaan painettua nimeni ihmistieteen historiaan.

Täällä kaikki vauvasta vaariin haluavat moikkailla länsimaalaisia ihmisiä. Ihmiset tulevat todella iloisiksi, jos vaivaudut moikkaamaan takaisin ja joskus jopa vaihtamaan muutaman sanan heidän kanssaan. Olisi mielenkiintoista nähdä, kuinka sama tilanne toimisi Suomessa. Jos joku ulkomaalaisen näköinen parikymppinen mies alkaisi moikkailemaan suomalaisia pieniä tyttölapsia, olisivatko vanhemmat siellä asiasta yhtä mielissään kuin täällä? Kuinka kauan loppujen lopuksi menisi, ennen kuin poliisit olisivat tämän mamu/matu/turvapaikanhakija/turistin perässä ja MV-lehti pääsisi revittelemään asialla? Täällä ihan arkipäivää on, että bussikuskit nostelevat sylissään tuntemattomia lapsia bussiin ja sieltä pois, vieraita ihmisiä halaillaan ja keskusteluyhteyteen päästään jokaisen maanmiehen ja turistin kanssa (tästä syystä juorut kulkevat täällä eteenpäin ihan käsittämätöntä vauhtia). Osataan täällä kuitenkin käyttää erityisesti länsimaalaisia tehokkaasti hyväksi niin bisneksissä kuin avioliitoissakin. Olemme saaneet kuulla lukemattomia tarinoita paikallisesta byrokratiasta, lahjomisesta ja naurettavista laeista muun muassa maan omistusoikeuteen liittyen. Paikallisten työmoraali on myös täysin erilainen kun vertaa sitä suomalaiseen työmoraaliin. Täällä töitä tehdään hitaasti, esimerkiksi ruokapaikoissa ruokaa saa usein odottaa aika kauan, jos annos ei ole valmiina, siestaa vietetään vähän silloin kun itsestä tuntuu ja urakoiden valmistuminen venyy ja venyy. Vaikka työajat täällä ovat pitkät, ei työmäärä vastaa ollenkaan työhön käytettyä aikaa.

Välillä kaikki tämä kuitenkin ahdistaa. Tekisi mieli huutaa, että hei kaikki, suomalaisena en kestä ystävällisyyttä, hymyjä ja tervehdyksiä kuin pieninä annoksina! Haluaisin vetää hupun syvälle päähäni, piilottaa vaaleat raajani ja kulkea kasvot tiukasti katuun suunnattuna. Toisinaan vaan tulee päiviä, jolloin ei hirveästi jaksaisi keskustella kenenkään kanssa, vaan haluaisi murjottaa vaan hiljaa. Mutta täällä on kuitenkin pakko syödä, joten neljän seinän sisään hautautuminen ei ole oikein vaihtoehto. Eikä sitä liikkuessa kehtaa muuta maailmaa sulkea täysin pois, sillä ei halua antaa turisteista mitenkään negatiivista kuvaa. Kaikki filippiiniläiset eivät ole kuitenkaan olleet ihan täysin ihastuneita meihin, koska ainahan poikkeuksia löytyy. Syy siihen, miksi välillä tuijotetaan aika pahasti, johtuu varmaankin tatuoinneistani ja septumistani. Muutama perheenäiti on vetänyt lapsiaan kauemmas minusta ja tuijottaneet pahalla silmällä, aivan kuin olisin joku pirun kätyri. Tatuoinnit ovat täälläkin olleet merkki joko vankila- tai jengitaustasta sekä huumeiden käytöstä, tosin usein turistien kohdalla niihin osataan suhtautua jo hiukan eri näkökulmasta.

Vaikka pääosin kaikki puhuvat Filippiineillä englantia, tuntuu kommunikoinnissa olevan silti välillä joitakin ongelmia. Esimerkiksi kun pyytää kaltereiden takana istuvalta kauppiaalta tavallisia, suolan makuisia perunalastuja, huomaa lopulta saaneensa barbequen makuisia maissilastuja. Jotenkin tuntuu itsestä käsittämättömältä, miten joku saa sanoista potato ja salt väännettyä sanat corn ja barbeque… Myös filippiiniläisten kärsivällisyys on täysin omaa luokkaansa. Esimerkiksi elokuvissa käydessä sai huomata, kuinka lyhyt keskittymiskyky paikallisilta löytyykään. Ihmisiä virtasi sisään niin elokuvan alussa, puolivälissä kuin loppulainien kohdallakin. Myös pois lähti porukkaa paljon enemmän, kuin elokuvan jo pyöriessä tuli sisään. En tiedä oliko syynä elokuvien halvat hinnat, huono elokuvavalinta vai salien pakkasen puolella oleva ilmastointi, mutta paikalliset eivät selvästikään nähneet tarpeelliseksi istua katsomassa kokonaista elokuvaa alusta loppuun asti.

Mutta sen voin sanoa, että jotakin yhteistä meistä ja filippiiniläisistä kuitenkin löytyy! Täällä osataan juoda aivan kuten kotimaassamme. Rommi on melkein halvempaa kuin vesi, joten sitä pystyy kiskomaan kaksin käsin aamusta iltaan kun sille päälle sattuu. Ja sitten tykätään laulaa karaååkkea. Pimeän laskeuduttua olemme päässeet todistamaan, kuinka paikallisia isäntiä kannetaan kotiin useamman miehen voimin. Voi että on tullut kotonen olo.

 

Puspus, Essi

received_1709091802664874

received_1709093835998004received_1709096029331118

received_1709093132664741

 

Maasta maahan

Kaksi kuukautta Thaimaassa riitti mulle. Ja jos tarkkoja ollaan, olisi riittänyt viikko vähemmänkin. Krabi Townissa ymmärsin mitä on tietynlainen reissuähky, mulla se vain ei esiintynyt minkäänlaisena koti-ikävänä, vaikka ruisleipä ja sauna olisivatkin kelvanneet, vaan lähinnä kyllästymisenä kaikkeen thaimaalaiseen. Krabi Townista löytyi kyllä siistejäkin paikkoja, joissa ollessa ne kanatikut, paistettu riisi ja jokapäiväinen iltatori (kyllä, siihenkin voi kyllästyä) katosivat hetkeksi mielestä. Siisteimpinä paikkoina on pakko mainita Tiger Cave temppelin kukkula, jonka päällä killutteli Buddhapatsas sekä lähempänä Krabi Townia oleva mangrove walk. Iltatoreista täytyy mainita sen verran, että vaikka se erilaisten ruokien, juomien ja muiden hyödykkeiden määrä lumoaa ekalla kerralla, niin kun vastaavilla markkinoilla käy muutamana päivänä peräkkäin ja näkee ne samat naamat, kuulee samat karaokebiisit ja haistaa samat hajut, niin rupeaa kyllä miettimään miten paikalliset jaksavat sama meininkiä joka viikko.

Singapore tuli siis tarpeeseen, vaikka mielummin olisin painellut suorinta tietä jollekkin pienelle saarelle, jossa olisi voinut vain olla. Oltiin tosi onnekkaita, kun päästiin majoittumaan couchsurfingin merkeissä ranskalaisen tyypin luo ja säästettiin pitkä penni majoituskustannuksissa. Singaporehan kun on tiivistetysti, ja ehkä hieman yleistäen, maailman siistein ja kallein kaupunki. Kun oot aikaisemmat pari kuukautta tuijotellut bambumajojen seiniä ja epämääräisiä roskakasoja tien laidassa, ja paukahdat niistä maisemista keskelle pilvenpiirtäjiä ja kieltokylttejä, joissa varoitetaan 500 Singaporen Dollarin roskaamissakosta, on olo vähän pökertynyt.

Kuten aiemmin mainitsin, Singaporessa kaikki on lähtökohtaisesti kallista. Paitsi että ruoka oli halpaa, jos söi katukeittiöistä. Ja julkinen liikenne, jos sen suhteuttaa Suomeen. Ja vaatteetkin olivat oikeasti ihan kohtuu hintaista. Rahaa siellä olisi kyllä saanut kulumaan oikein urakalla, jos olisi käynyt kiertämässä Universal Studiosin, Singapore Zoon ja Gardens by the Bayn sisäpuutarhat, syönyt tripadvisorin suosittelemissa rafloissa sekä shoppaillut Marina Bay Sandsin kauppakeskuksessa. Meillä kun ei rahaa rajattomasti ole, päädyttiin kiertämään lähinnä ilmaisia paikkoja, joita niitäkin sieltä onneksi löytyy. Koska kaupungin hälinästä teki mieli päästä rauhaan, päädyimme käymään useammassa puutarhassa, joissa saimme myös huomata ja hämmästyä, kuinka paljon paikalliset arvostavat luontoa ja hakeutuvat puutarhoihin rauhoittumaan.

Vaikka Singapore olikin tosi siisti paikka *hehheh*, niin tuntui kuitenkin enemmän kuin mukavalta ajatukselta päästä jatkamaan matkaa Filippiineille. Harmi sinällään, että ajatus ja kuvitelma eivät läheskään aina ole yhtä todellisuuden kanssa, sillä kun saavut siihen uuteen kaupunkiin uudessa maassa auringon laskettua, ilman mitään hajua missä majapaikka sijaitsee ja ainoa vinkki on ehkä paskimmin tehty kartta ikinä ja sulla on karmiva nälkä, alkaa huumori yleensä olla koetuksella. Onneksi kuitenkin noin kolmen kilometrin edestakaisin tarpomisen ja noin 500 HEY- ja HELLO-huudon jälkeen löysimme perille ikkunattomaan koppiimme. Seuraavana haasteena oli iltapala. Varmaan kaikilta Filippiineillä vierailleilta tutuilta ja tutuntutuilta olimme kuulleet, että ruoka sitten ei ole mikään tämän maan kohokohta, ikäväksemme kukaan ei kuitenkaan maininnut, että sen maun sulattelemista vaikeampaa on sen löytäminen. Ekana iltana pääsimmekin heti nauttimaan ah niin ihanasta Jollibeestä, jonka ainoa vähemmän lihaisa vaihtoehto jälkiruokien lisäksi on ranskalaiset. Maha kuitenkin täyttyi ja uni majapaikan pehmeällä sängyllä maittoi, joten aamulla oli hyvä lähtä tsekkailemaan Cebu Cityn meininkiä, joka osoittautui Bangkokkiakin kaoottisemmaksi.

Muutaman päivän aikana saimme nähdä äärimmäistä köyhyyttä, haistaa hökkelikylän hajun sekä käydä niin kalliissa kaupoissa, että suomalaistakin kukkaroa alkoi hirvittää. Hullua 2.5 miljoonan asukkaan metropolissa oli myös se, että näimme koko aikana vain kourallisen valkonaamoja, vaikka Cebun kansainvälinen lentokenttä on kuulemamme mukaan saarivaltion toiseksi suurin ja kaupunki Filippiinien mittakaavassa merkittävä. Toki muut olivat ehkä lukeneet läksynsä paremmin ja lähteneet kaupungista heti pois, sillä ei se erityisemmin tunteita herättänyt varsinkaan meille, joilla oli jo kova kaipuu meren ääreen.

Olimme jo ennen Filippiineille tuloa pitäneet yhteyttä Sukellus Asiaan tyyppien kanssa ja tarkoituksenamme oli käydä heidän luonaan testaamassa, vieläkö sukellustaidot ovat tallessa. Hyppäsimmekin bussiin ja suuntasimme Dive Point Alcoyhin, mutta ilmastoitu bussi pääsi yllättämään Essin hupparin ja useammankin huivin läpi, joten vilustuneena sukellukset jäivät tekemättä. Sukellusten peruuntuminen ei kuitenkaan jäänyt harmittamaan, sillä pääsimme vaihtamaan suomeksi kuulumisia ja kokemuksia Sukellus Asiaan tyyppien kanssa muun muassa blogin pitämisestä, nauttimaan resortin altaasta, hyvästä palvelusta ja rannan koralleista snorklaamisen merkeissä. Vaikka Dive Pointin hintataso menikin hitusen budjettimme yli, ei se harmittanut missään välissä ja päädyimmekin viettämään siellä kolme yötä suunnitellun kahden sijasta.

Nyt, kun viikon verran Filippiinejä alkaa olla takana, täytyy sanoa, että tämä on paikka minun mieleeni. Vaikka kaikki ei aina menekkään niinkuin Strömsössä, eikä yleensä edes niinkuin Thaimaassa, on täällä silti todella levollista olla. Ainoa pettymys on, että vieläkään ei ole löytynyt sitä paikkaa, jossa voisi unohtaa kellon ja johon voisi pysähtyä useammaksi viikoksi vain olemaan ja lukemaan riippumatossa. Sitä paikkaa lähdetäänkin seuraavaksi metsästämään Boholilta.

Terve,

Juho

20151110_124223

Soronoo

Hellurei!

Täällä meidän blogissa on muutamat viikot ollut hiljaisempaa, mutta nyt jos vähän terästäytyisi taas vaihteeksi. Ollaan kirjoitettu lehtijuttua Kalajokilaaksoon ja tehty vähän projektihommia, niin on voinut antaa itselle anteeksi sen, että on vähän lipsunut tämä blogiin kirjoittelu. Nyt kun saatiin kuitenkin lehtijuttu julkaisuun perjantaina ja ollaan siirrytty vapaaehtoistyöhommista Lantalta tänne Krabille, niin ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja väkertää tänne jotakin.

Reissuamme on nyt takana kahdeksan viikkoa ja paljon ollaan ehditty näkemään. Takana on Bangkok, Koh Tao, Koh Phangan, Koh Samui ja Koh Lanta. Nopeammalla tahdilla ei olisi kyllä näitä saaria jaksanutkaan kiertää. Krabia on jäljellä vielä pari päivää, minkä jälkeen pitää sitten hommata itsemme ja kaikki kamamme lentokentälle. Mutta seuraavaksi tulee nyt vähän joitakin juttuja ja mietteitä viimeisistä viikoista ja siitä, mitä ollaan niitten aikana hommailtu.

Näin alkuun voisin purkaa vähän tätä matkustusangstiani. Reissun aikana olen käsittänyt sen, kuinka paljon voinkaan vihata matkustamista. Paikasta A siirtyminen paikkaan B on usein ollut aika sietämätön kokemus, jos matkan pituus on ollut yli 20 kilometria. Siirtymisen järjestäminen on käytännössä todella helppoa, kun vain matkaliput täytyy hommata ja kaikki muu hoituu sitten itsestään. Siihen loppuukin sitten ne hyvät puolet. Yleensä matkustusvälineessä on liian kylmä tai kuuma, tilaa on ihan liian vähän, kuski ei puhu ollenkaan englantia, eikä sinulla ole mitään hajua, milloin seuraava pysähdys tulee olemaan. Renkailla liikkuvilla kulkupeleissä ei myöskään ole usein vessaa, mikä ei lisää yhtään matkanteon mukavuutta.

Siirtyminen Samuilta Lantalle toimii mainiona esimerkkinä matkustamisen hauskuudesta. Herätys oli aamulla puoli kuudelta, sillä minibussin piti tulla hakemaan meitä kuuden aikaa hostellimme edestä. Olimme yötä dormissa, joten ei ole mitään tietoa siitä, jäikö puolet omaisuudesta sille tielle, kun valoja ei viitsinyt sytyttää muiden nukkuessa. Aamupalaa emme ehtineet hakemaan, sillä lähtövalmisteluissa menikin lopulta yllättävän kauan. Minibussissa napsimme kuitenkin sipsejä, joita olimme ostaneet edellisenä iltana. Olimme bussin ensimmäiset asiakkaat, joten lähdimme poimimaan kyytiläiset eri puolilta saarta. Samui tosiaan on Thaimaan toiseksi suurin saari, hitusen isompi kuin Hailuoto maapinta-alaltaan. Voitte siis kuvitella, miten huisin hauskaa oli, kun kuski ei löytänytkään hotellia, jossa yksi kyytiin lähtevistä asui. Ajettiin ensin puoli tunti ihan väärään suuntaan ylöspäin jyrkännettä, joka tuntui minibussissa ihan Mount Everestiltä. Lopulta ihan hirveässä kiireessä kuski joutui kiertämään koko saaren ympäri samalla soitellen reittiohjeita, jotta viimein löydettiin ja saatiin poimittua kyytiin viimeinenkin matkalainen. Lisäksi tie oli niin pomppuinen, etten ole koko elämäni aikana ollut niin lähellä oksentamista, mutta saanut kuitenkin pidettyä kaiken sisälläni. Tuon matkan jälkeen vannoin, etten enää ikinä koskaan milloinkaan matkusta mihinkään ilman syömättä sitä ennen aamupalaa ja ottamatta pahoinvointilääkkeitä mukaan. Kun lopulta juuri ja juuri ehdimme bussiin, joka kyyditsi meidät veneeseen, olimme kaikki kyytiläiset hyvin väsyneitä ja nälkäisiä. Siinä vaiheessa ei tullut ajatelleeksi, että edessä tulisi olemaan vielä suurempi rumba ennen kuin pääsisimme lopullisesti perille.

Matkaa Samuilta Lantalle on noin 350 kilometriä, jonka taittamiseen meni lopulta vaivaiset 12 tuntia. Matka koostui seuraavista kulkupeleistä seuraavassa järjestyksessä: minibussi, bussi, laiva, bussi, minibussi, toinen minibussi, kolmas minibussi, lossi, minibussi, lossi, minibussi. Tittidii, kun matkustaminen on huippuhauskaa. Reissussa oleminen on kivaa, mutta siirtyminen on minulle painajaismaista. Siksi onkin parasta, että on aikaa. En mitenkään jaksaisi joka kolmas päivä olla vaihtamassa eri kylien ja kaupunkien välillä, koska siihen kaikkeen säätämiseen menee yleensä vähintään se kaksi päivää. Matkaamisen jälkeen on aina niin väsynyt, ettei loppupäivästä jaksa enää tehdä oikein mitään muuta. Mukavaa onkin vain jämähtää johonkin paikkaan pidemmäksi aikaa ja tutkia lähimaastoa kävellen ja kauempaa skootterilla. Ehdit tehdä pidempiä retkiä, tutustua paikkoihin rauhassa ja välillä vain olla. Ehdit löytää sen lempiravintolan ja tulla hyvänpäiväntutuksi sen resortin vieressä katukeittiötä pitävän mummon kanssa. Pystyt tutustumaan paikkaan monipuolisemmin ja tarkemmin kuin vain käydä samassa ajassa viidellä eri saarella vähän raapaisemassa pintaa.

Lantalla päädyimme viipymään sitten vähän pidemmän aikaa, kun teimme eräässä resortissa maalaus- ja muita remppahommia ruokaa sekä yöpaikkaa vastaan. Emmepä me tosiaan kovin kauaa osanneetkaan vain lomailla, kun jo kuukauden reissaamisen jälkeen alkoi tuntua siltä, että voishan sitä jotakin hommantynkää kehittää. Ja kyllähän siinä todellakin säästi! Ei tarvinnut kahteen viikkoon maksaa muusta kuin omasta menemisestä ja huvittelusta. Toki vapaa-aika kärsi siinä sivussa, sillä maalailun jälkeen oli usein niin höyryissä, että parhaalta idealta tuntui vain maata sängyssä ja katsella, kun pienet keltaiset kiinalaiset jahtasivat toisiaan kattopaneeleita pitkin. Oli kuitenkin mukavaa, kun oli jatkuvasti tekemistä ja enemmän ihmisiä ympärillä. Pääsi tutustumaan paikallisiin lähemmin, kun toimimme työkavereina, ja saimme reissullamme aikaan myös jotakin ihan näkyvää jälkeä maalattujen bungalowien muodossa.

Maalailuamme pomotteli ruotsalainen perhe, joka omisti resortin. Suurimman osan ajasta oli mukavaa kuulua perheeseen ja olla osa työporukkaa, mutta paikoitellen näkemyksemme joutuivat myös törmäyskurssille. Olisihan se nyt outoa, että asut ja työskentelet ihmisten kanssa useampia viikkoja, ja koko aika menisi vaaleanpunaiset sydänlasit silmillä. Mitään ratkaisemattomia näkemyseroja ei kuitenkaan tullut, vaan saimme hyviä kavereita erityisesti perheen kahdesta lapsesta ja muutamasta resortin vieraasta. Ihmisten kanssa tuli hengailtua ja puhuttua paljon enemmän, kun asui ja työskenteli pidemmin siinä samassa ympäristössä. Seitsemäntoista päivän aikana ehti myös hyvin kehittää omat rutiininsa ja tapansa toimia siellä, jolloin olo alkoi tuntua jo aika kotoisalta.

Aika meni Lantalla usein todella nopeaa, sillä saari on todella monipuolinen ja kaunis. Siitä muodostui itselle lempparikohde kaikista näistä paikoista, joissa olemme reissun aikana vierailleet. Turisteja ei ollut tähän aikaan paljon, nähtiin paljon erilaisia eläimiä ja luonto oli hyvin monipuolinen. Saari oli myös sopivan kokoinen, skootterilla pääsi joka paikkaan. Varmaan myös asumismuoto vaikutti siihen, että tykkäsin niin kovasti Lantasta. Lasten kanssa oli mukava leikkiä ja käydä samalla vähän erilaisia keskusteluja, osittain englanniksi ja osittain ruotsiksi. Juho esimerkiksi halusi opettaa perheen nuoremmalle lapselle sanan suomea, että myös lapset hyötyisivät konkreettisesti meidän ajastamme heidän luonaan. Pitkän harkinnan jälkeen Juho tuli siihen tulokseen, että tärkein suomen kielen sana, joka jokaisen viisivuotiaan tulisi tietää, on tietenkin essopaikka! Pian rannassa kiiri iloiset essopaikka-huudot, kun lapsi oli innoissaan uudesta oppimastaan sanasta. Toki lapsiraukka luuli sanan tarkoittavan suurta aaltoa, mutta en kehdannut romuttaa pienen lapsen viattomuutta kertomalla Tuiran Valintatalon nurkilla pyörivistä aasiakkaista ja heidän toimenkuvastaan. 💗

Olen täällä reissulla ollessani myös löytänyt uudestaan kadottamani nuoruuden rakkauteni. En ole viimeisen neljän vuoden aikana muistanut, kuinka mukavaa onkaan istua skootterin tarakalla ja vaan katsella maisemia, kun kuski tekee kaiken työn. Tosin ensimmäisillä kerroilla, kun skootteria reissun aikana vuokrailtiin, puristin Juhon harteita rystyset valkoisina ja huutelin varoituksia milloin tielle hyppivistä kanoista, milloin papoista, jotka päättivät vähät välittää juuri sillä hetkellä muusta liikenteestä ja ylittää tien. Myöhemmillä ajokerroilla luottamus Juhon ajotaitoihin kasvoi (meillä molemmilla), ja uskalsin nauttia kyydistä ja katsella muutakin kuin tietä ja sen pientareita. Lantalla Juho jopa uskaltautui ohittelemaan muuta liikennettä, kuten pyöriä, muita skoottereita ja norsuja. Silti edelleen paikalliset supermummot veteli meistä ohi enduroillaan.

Ajokulttuuri on täällä ylipäätään ihan sekopäistä. Kypärän käyttö on enemmän poikkeus kuin sääntö, eikä kävelijöitä kunnioiteta liikenteessä ollenkaan. Tämä juontuu jo varmaankin siitä, ettei täällä yhtään kukaan kävele. Ne harvatkin kävelijät on näemmä hyvä saada pois päiviltä, kun niiltä ei saada nyljettyä taksikuskien taskuun ylimääräisiä bahteja. Kyydeistä turistit joutuvat täällä tosiaan maksamaan törkeää ylihintaa paikallisten maksamiin hintoihin verrattuna. Kulkuvälineillä ajetaan yleensä aina täysiä, paitsi jos olet vanhus ja haluat ajaa erittäin hitaasti vaarantaen kaikkien liikenteessä olevien hengen. Vaikka tiet voivat olla pääsääntöisesti hyvässä kunnossa, saattaa keskellä tietä olla sitten ihan yhtäkkiä niin syvä reikä, että siinä voisi hobittiperhe pitää uima-allasbileet. Pimeällä onkin siis todella vaarallista ajaa skootterilla, kun näkee pitkät päällä juuri ja juuri sen kaksi meriä eteenpäin. Ohittaminen on myös tässä maassa erittäin suosittua. Vaikka et voittaisi matkassasi kuin sekunnin sadasosan, on hitaampi ajoneuvo pakko päästä ohittamaan tien kunnosta, mutkista tai keltaisista viivoista huolimatta.

Korvasta on alkanut tulla taas vaihteeksi ulos thaikkuruoka. Välillä on kausia, etten halua olla muutamaan päivään tekemisissä minkään ruuan kanssa, johon liittyy riisi tai nuudeli. Erityisen pahana tilanne oli nyt Lantan jälkeen, kun siellä söi samasta ravintolasta kolme kertaa päivässä 17 päivän ajan. Tosin korvasta kasvoi Lantan jälkeen myös spagetti ja paahtoleipä. Krabilla ollessamme olen erikoistunut nyt meksikolaiseen ruokaan ja hedelmiin. Niillä tuntuu nyt taas hetken pärjäävän, ennen kuin thaikkuruoka alkaa taas maistua. Ruoka ei kyllä ylipäätään enää ole hirveästi maistunut. Päivän ruuat koostuvat pääosin aamupalasta ja päivällisestä, joskus satunnaisesta iltapalasta näiden lisäksi. Naposteltua tulee tietenkin kojuista ja seiskayhdestätoista, jonka löytää joka kulmalta.

Lopetin lihansyönnin Samuilla, kun näin miten siellä sikoja kuskataan paikasta toiseen. Päätös ei tullut mitenkään suoraa naps, sillä ajatus on ollut mielenpäällä todenteolla viimeisen kahden vuoden ajan. Jotenkin kun on nyt ottanut etäisyyttä Suomeen ja kaikkeen siihen mitä siellä on viime aikoina tapahtunut, on asioita pystynyt tarkastelemaan selkeämmin. Eläinten kohtelu on täällä niin erilaista kuin Suomessa tai ainakaan sitä ei tehdä piilossa ihmisten silmiltä. Toki vielä kun Facebookista on silmille lävähtänyt näitä salakuvattuja videoita suomalaisilta eläintiloilta, on halu lopettaa lihansyönti vain vahvistunut. Minusta ei varmaan koskaan saa tehtyä todellista hardcore true kasvissyöjää, joka kieltäytyy lihasta jokaisessa tilanteessa. Eettisesti tuotettu liha on mielestäni ok, mutta niin kauan kun en tiedä mistä oloista syömäni liha tulee, ei se enää edes maistu hyvältä. Suomessa asiaan täytyy tutustua lisää, mutta nyt reissussa syön pääasiassa kasvis- ja mereneläväpainotteisesti.

Minun täytyy kuitenkin myöntää ehkä vielä se, että korvasta kurkkaa nyt myös katkarapu. Pitäisi oikeasti opetella syömään monipuolisemmin lyhyellä aikavälillä. Proteiini on tullut viime aikoina paljon syötyä katkaravun muodossa, vaikka olenkin sitä kovasti koittanut korvata annoksissa välillä sienellä. Tosin riisi ja jokin erinäisistä thairuokakastikkeista limaisella purkkiherkkusienellä ei ole mikään kulinaristisen ruokaelämys, joten sienet on nyt vähän aikaa boikottilistalla. Alkaa vähän näyttää nyt omaan silmään jo siltä, ettei enää mikään kelpaa, mutta kyllä täällä syötävää aina löytyy! Melkein jokaisella listalla on se 174 eri ruoka-annosta, joten valinnanvaraa on kyllä.

Meillä alkaa olla nyt takana tämä suunniteltu reissupätkä Thaimaata. Ensi viikolla matka jatkuu sitten Singaporeen, missä on tiedossa sitten vähän erilaista majoittumista sen muutaman päivän ajan, mitä siellä aiotaan viettää aikaa. Nyt tuntuu ihan siltä, että on aika mukava päästä Thaimaasta pois. Saarien samanlaisuus on alkanut hiukan puuduttaa meitä molempia, ja toivon, että tulevat maat tarjoavat uusia näkemyksiä ja kokemuksia.

Kaiken tämän purkamisen jälkeen olo on kuin olisi terapiassa käynyt. Kaikki on oikeasti hyvin, sielu lepää ja rusketus tarttuu. Soronoo.

Puspus, Essi

IMG_20151101_105816 IMG_20151101_105615 IMG_20151101_105434 IMG_20151101_105026

#Blogisitarina

Ihan ensiksi kiitokset Lapsellinen maailma blogille haasteesta.  Haaste tuli täysin yllätyksenä, sillä blogimme on uudenkarhea ja tekstejäkään ei kauheasti vielä ole, sillä matkaakin on takana vasta kuukausi.

Idea blogin perustamisesta on kytenyt siitä asti, kun päätös reissuun lähdöstä oli tehty, onhan se todella kätevä tapa pitää kotona Suomessa olevat sukulaiset ja kaverit ajantasalla reissun kulusta. Alunperin blogi piti julkaista jo reilusti ennen reissun alkua, mutta työkiireiden ja laiskuuden vuoksi homma vain siirtyi ja siirtyi. Ensimmäiset luonnokset teksteistä kuitenkin tallennettiin noin kuukausi ennen reissua, mutta jotenkin aika ei ollut silloin vielä otollinen blogin julkaisemiselle.

Blogillamme ei varsinaisesti ole mitään tiettyä tyyliä, emme suunnitele tekstejä etukäteen, vaan jaamme kirjoitusvuorot ja kumpainenkin kirjoittaa haluamastaan aiheesta omalla tavallaan. Meille tapa on osoittautunut hyväksi, sillä tapamme kirjoittaa ovat niin erilaiset. Minä olin alunperin ajatellut, että blogimme olisi enemmän faktapohjainen, sillä monia matkablogeja lukiessani itseäni on ärsyttänyt esimerkiksi se, että koko reissun budjetista ei ole tarkemmin kerrottu tai majapaikat ovat jääneet mainitsematta. Kuitenkin nyt reissussa blogia kirjoittaessa niiden asioiden esiin tuominen ei tunnu erityisen tärkeältä. Tuntuu luontevammalta jakaa reissussa kokemiaan fiiliksiä, kuin kertoa, että tänään söin 60 bahtia maksaneen kanariisin ja yöpaikasta pulitin 400 bahtia. Koska tällaiset asiat kuitenkin kiinnostavat useita, varsinkin ensimmäistä pitkää reissua suunnittelevia, niin voin luvata, että budjettiteksti tulee vielä jossain välissä. Voin myös kertoa, että jos alkaisimme kertomaan tänne kaikki ne asiat, jotka reissua suunnitellessa meitä kummastuttivat tai kaikki hankinnat joita teimme tai erittelemään kaikki ne illat kun pähkäilimme mahdollisia kohteita, niin puolet lukijoista joko kyllästyisivät tai heittäisivät hanskat tiskiin oman reissuhaaveensa suhteen.

Vaikka loimme blogimme Pallontallaajien sivuille, emme ajatelleet, että kukaan tuntematon eksyisi lukemaan tarinoitamme. Mutta jos nyt kuitenkin joku on tänne eksynyt, niin se tekee meidät iloisiksi. Voit myös jättää puumerkkisi tai terveisesi kommenttikenttään, niin ilahdutat meitä vielä enemmän. Blogimme suhteen kannattaa kuitenkin olla kärsivällinen, kun yhdellä viikolla julkaisuja pukkaa useampia, niin toisella viikolla niitä ei välttämättä tule yhtään.

Blogin elinikä on vielä täysi mysteeri, sillä reissunkaan kokonaiskestosta ei ole vielä varmuutta, se on todennäköisesti jotain neljän ja yhdeksän kuukauden väliltä. Se tuleeko blogi saamaan sen jälkeen jatkoa, riippuu täysin sen hetken fiiliksistä. Kumpaakaan meistä ei varsinaisesti kiinnosta blogin pitäminen tavallisesta arjesta, mutta mahdollisista tulevista reissuista toisaalta voisi jotain kirjoittaakin.

Haluaisimme haastaa mukaan neljä muutakin matkablogia, vaikka tiedämmekin kahden niistä olevan mahdollisesti jo tiensä päässä. Nämä blogit ovat sellaisia, jotka ovat inspiroineet meitä reissun suunnitteluvaiheessa tai antaneet meille tietoa mahdollisista tulevista kohteista. Nämä blogit ovat:

Riippumattogonzo Aasiassa

Haavematkoja

Been there don det

Maailman ympäri 2013-2014

 

Terve vaan, Juho

Ohjeet (saa kopioida omaan blogiin):

1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta saatuasi haasteen (ja niitähän voi toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen).

2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia.

3. Haasta mukaa neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suorilta käsin, voit haastaa jonkun toisen.

4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan.

5. Mikäli olet Instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä. #Blogisitarina-haasteen käynnisti: kototeko-blogi.

 

received_1689936331247088

 

 

 

Hold on

Riippumatto. Se on paikka, missä minä olen haaveillut ja suunnitellut matkojani kaikista eniten. Nuorempana kuvittelin itseni Sumatran sademetsien hiostavaan ilmastoon, Etelä-Amerikan Pampakselle paahtavaan aurinkoon ja Thaimaan pienille saarille palmujen alle. Päätin jo tuolloin, että ne haaveet eivät saa jäädä vain haaveiksi, vaan ne pitää päästä myös toteuttamaan. Tuntuu hullulta, että juurikin niitä haaveita toteutan tällä hetkellä. Viime kesänä, kun lähtöön oli aikaa vain pari kuukautta, vietin useita iltoja Essin työpaikan takana kahden koivun välissä riippumatossa loikoillen. Keräsin siinä lähikaupan takana riippuessani osakseni aika paljon huvittuneita katseita ja kommentteja, joku tarjosi kerran kaljankin. Muistan silloin kuvitelleeni itseni Koh Taolle riippumattoon loikoilemaan ja katselemaan merta.

Mutta ei. Koh Taolta ei löytynyt sitä unelmien riippumispaikkaa, vaikka se muuten nousikin tähän astisen elämäni yhdeksi suosikkipaikoista. Saarelle mentäessä meillä ei ollut kummemmin suunitelmia, majapaikkakin oli hommaamatta, eikä mitään ennakkokäsitystä koko saaresta ollut. Ollaan muutenkin oltu tosi huonoja ottamaan selvää tulevista kohteista, ainoa asia mikä Taosta oli selvillä, oli koko ja sukelluskeskusten suuri määrä.

Ensivaikutelma saaresta ei ollut kovin hyvä, Songsermin laiturilta kun päästiin tielle kampeamaan, pää täyttyi samantien “Need taxi? Need taxi?” -huudoista, ja hetken jo pelkäsin meidän tehneen huonon valinnan. Asiaa ei helpottanut se, että minä tapojeni mukaan olin hukannut hattuni ja samat “taxitaxi”-huudot jouduttiin kuulemaan kolmeen otteeseen hattua etsiessä. Kun ensimmäisistä kymmenestä minuutista oltiin selvitty, aloin pitämään paikasta. Bangkokin meteli, pahat hajut sekä seisahtanut ilma olivat vaihtuneet miellyttävään saari-ilmastoon, turkoosia merta sai katsella joka päivä ja rannalla olevien ravintoloiden istuintyynyt tulivat tutuiksi niin aamupalalla, lounaalla, päivällisellä kuin iltapalallakin.

Koh Taolta näkee usein kuvia, jotka on otettu saarella olevien kukkuloiden päältä ja niille meidänkin oli tarkoitus kivuta. Se jäi kuitenkin tällä kertaa vielä suunnitteluasteelle, sillä sukelluskurssi ja saaren loistavat snorklausmahdollisuudet veivät voiton. Toki eräänä päivänä lähdettiin pienelle snorklausretkelle kahdestaan. Kartasta katsottiin, että eihän tuonne Hin Wong Bayhin ole kuin nelisen kilometriä, helpostihan se matka taittuu. Noooh, taittuihan se, mutta näillä leveyksillä keskipäivän aurinko paistaa ihan lämpimästi. Tarpominen oli kuitenkin vaivansa arvoinen, Mon’s barin edustalla olevan pienen rannan edustalla olevat korallit olivat kuvankauniita ja papukaijakalat tulivat pyörimään jalkojen juureen vain parin metrin päässä rannasta.

Vietimme saarella puolitoista viikkoa, aivan liian vähän siihen nähden kuinka paljon siellä olisi ollut näkemistä. Yhden tärkeän asian Taolta opin: sitten kun Suomessa alkaa olla stressitaso liian korkealla, voi aina buukata lennot Bangkokkiin, siellä hypätä ensimmäiseen bussiin, jonka ovella lyödään kaikille Thaimaan matkaajille tuttu “joint ticket”-tarra rintaan, ja huudetaan Koh Taoa. Noin vuorokaudessa siis pääsee täydelliseen paratiisiin, jossa eläminen on halvempaa kuin Suomessa ja jossa sammakon kurnutuskin kuulostaa musiikilta. Tai oikeastaan se kuulostaa lehmältä. Ja jos jotakuta epäilyttää, että osaako täällä matkustaa tai löytääkö oikeaan paikkaan, niin ei huolta. Erästä sukelluskouluttajaa referoiden: “Vaikein osuus on löytää koneeseen Suomessa. Bangkokissa vain suljet silmäsi ja ojennat kätesi ja huudat Koh Tao, Koh Tao. Kun joku käskee maksaa, maksat. Kun joku käskee nousta bussiin tai bussista, tee niin. Ja jos joku huutaa “eaaaaat, drink, forty minutes, forty minutes”, niin sitten kannattaa syödä. Perille täällä löytää varmasti.”

Vaikka unelmieni riippumattopaikka löytyi vasta seuraavalta saarelta, Koh Phanganilta, pysyy Koh Tao silti ykkösenäni paratiisilistalla. Saaren koko ja muiden reissareiden elämänasenne saivat minutkin hyvälle tuulelle. Lisäksi olen varma, että tulevilla visiiteilläni kilpikonnasaarelle tulen myös löytämään sen paikan, johon viritän riippumattoni, kuuntelen Tom Waitsia ja luen Rock’n’Roll Suicide Baria yhä uudelleen ja uudelleen.

Terve vaan, Juho

received_1689928644581190

received_1689928261247895

received_1689928677914520

 

 

Salainen maailma

Viimeisen viikon aikana olen herännyt huomaamaan, että maailma todella jakautuu kolmeen hyvin erilliseen osaan. On taivas, maa ja pinnanalainen maailma. Ihmiset, jotka uskovat siihen, että taivas on jotenkin maaginen ja yliluonnollinen paikka, eivät ole selvästi koskaan tutustuneet tarkemmin vedenalaiseen maailmaan. Uskon vakaasti siihen, että jos ihmiset 1000-luvulla eKr olisivat pystyneet sukeltamaan ja tutkimaan merenpohjaa niin kuin pystymme nyt, olisi Jumala kirjoitettu elämään taivaan sijasta merenpohjassa, ja enkelikalat olisivat olleet Hänen uskollisimpia palvelijoitaan. Mutta älkää huoliko, en ole oikeasti kokenut uskonnollista herätystä, vaikka kuluneet päivät ovatkin avanneet minulle täysin uuden maailman.

Vesi on aina ollut minulle mieluinen elementti. Vaikka en ole koskaan ollut hyvä uimaan, olin penskana aina ensimmäisenä ja viimeisenä vedessä. Iän karttuessa minusta on kuitenkin kuoriutunut pienoinen vilukissa, joten veden ja ilman on oltava uidessani suunnilleen samaa lämpötilaa, reilusti plussan puolella. Olen kuitenkin kova vajoamaan vedessä pinnan alle, jos en todella keskity pinnalla pysymiseen. Pohja on siis aina vetänyt minua puoleensa.

Koh Taolle tullessamme ei meillä ollut aikomustakaan laitesukeltaa. Saaren välitön elämäntyyli taisi kuitenkin tarttua pulloveden kautta meihinkin, sillä yhtäkkiä olimmekin suomalaisen sukellusfirma Koh Tao Diversin toimistossa kirjoittamassa papereita suorittaaksemme Open Water Diver -kurssin. Myöhemmin sadattelin kovasti tätä spontaanisuutta. Olin varma siitä, että olin tehnyt koko elämäni typerimmän päätöksen. Edes elohopeakuumemittarin mikrottaminen lapsena ei ollut yhtä typerä idea, tämä kurssi tappaisi paljon varmemmin. Kummastakin olen kuitenkin selvinnyt hengissä. Toistaiseksi.

Kurssille osallistuminen oli kuin olisi palannut kouluun. Kurssimateriaalia ja tehtäviä tankattiin viiden päivän ajan, toki paljon miellyttämmässä miljöössä. Hartain toiveeni, sen lisäksi että säilyisin hengissä, oli se, että opettajamme olisi kurssilla nainen. Naisen luontainen äidillinen suojeluvaisto, pehmeä ja ystävällinen opastus sekä rauhoittava, järkiperäinen opetus olisi sitä, mikä tarjoaisi meille parhaimmat lähtökohdat pinnan alla selviytymiseen. Mieshän ei millään voisi tähän putkiaivoillaan pystyä. Sormet ja varpaat ristissä siis kävelin kurssin aloituspäivänä KTD:n toimistolle. Arvatenkin opettajallamme kasvoi parta, eikä kyseessä tällä kertaa ollut katoye.

Pian tuli selväksi, että Antti-opemme oli juuri sellainen kuin häntä heidän nettisivuillaan kuvailtiin – rauhallinen ja työlleen omistautunut. Pitkäpinnaisuus ja innostuneisuus opettamaansa asiaa kohtaan ovat sellaisia asioita, joita tulevana opettajana todella arvostan. Oppilaana olen hyvä kyselemään typeriä ja hermoilemaan turhista asioista, joten kanssani kärsivällisyys on opetustilanteissa hyve. Juhokin sai oppia tämän kantapään kautta, kun opiskelimme kurssimateriaaleja. Konkreettiset esimerkit ovat opiskelussa kaikista ratkaisevimpia. Esimerkiksi minun oli saatava välttämättä tietää, kuinka ison pullon tarvitsisin, jos haluaisin pistää sinne yhden kilon ilmaa. Opiskelua ei voinut missään nimessä jatkaa, ennen kuin siihen olin saanut vastauksen. Mieleeni jäi erityisesti myös se, kuinka rutistelimme muovipulloa eri muotoihin bungassamme sitä mukaan, miltä se pullo näyttäisi eri syvyyksiin vietäessä.

Aiheeseen palatakseni täytyy kuitenkin sanoa, että opetus oli ehdottomasti parhaimmillaan pinnan alapuolella. Vaikka kaikki ei mennyt meillä oppilailla aina täysin nappiin uusissa harjoitteissa, ei tarvinnut huolestua ja hermostua, riitti että hengitti rauhallisesti ja yritti uudestaan. Asiantuntevan opastuksen ja erheiden kautta oppi oikeita tekniikoita ja tapoja, joita voi sitten tulevaisuudessa hioa ja parannella. Sukeltamaan ei todellakaan voi oppia maalla. Täytyy mennä vain rohkeasti veteen ja harjoitella, harjoitella ja harjoitella. Yllättävän nopeasti sitä kuitenkin oppii. Oppimista myös ehdottomasti nopeuttaa se, jos opettajaansa pystyy luottamaan. Itsestäni ei pinnan alla kertaakaan tuntunut siltä, että sinne olisi mahdollista hukkua. Maalla tuli hyperventiloitua kyllä senkin edestä etukäteen.

Omaa vaivaa joutui kuitenkin sen verran, että luentomateriaalit piti kahlata läpi, jotta selvittäisi tentin. Tärkeää tentissä on muistaa muun muassa se, että räpylöihin ei ole tarkoitus tunkea suihkutossuja. Toki rokottavat myös reissubudjettia vähän suuremmilla kuluerillä, mutta koemme sen olevan kuitenkin koko rahan arvoista. Kilpikonnat ja hait jäivät nimittäin näiden ensimmäisten sukellusten aikana näkemättä, joten toivomme päätyvämme hainsyötiksi tulevilla saiteillamme. Pinnan alla itseäni kiinnostaakin meren elämästä eniten kalat ja värikäs kasvillisuus. Normaalisti niin suuria kaloja toivoisi näkevänsä ainoastaan ruokalautasella, mutta varmaotteisen opettajan seurassa isot kalat eivät tuntuneet niin pelottavilta. Lisäksi kaikki lisätieto, mitä Antti osasi kaloista ja kasveista kertoa, lisäsi roimasti sukellusten mielenkiintoa. Jokainen koralliriutta oli kuin oma pieni kaupunkinsa, jossa vilinää riitti ja jokaisella asukkaalla oli oma tehtävänsä. Kalat eivät osanneet pelätä sukeltajia, joten niitä pääsi todella lähelle. Ja vitsi että ne kalat oli oikeasti värikkäitä ja kauniita! Ei sitä voinut edes etukäteen uskoa. Onhan niitä kuvia tullut katseltua koralliriutoista, mutta aina sitä on kuitenkin ajatellut, ettei ne oikeasti voi olla sellaisia paikkoja. Mutta on ne, uskokaa pois. Ja jos ette usko, menkää itse katsomaan.

Kurssille osallistuminen oli siis erittäin palkitsevaa. Sen lisäksi että opimme laitesukeltamaan, saimme neuvoja myös snorklaamiseen. Itsevarmuus ja luotto siihen, että pärjää syvemmissä vesissä ja isommassakin aalloissa, kasvoi huimasti. Se, että Koh Taolla on mahdollisuus käydä niin mahtavissa olosuhteissa ja omalla kielellään sukelluskurssi, oli mahtava lisä reissuumme. Emme voi kyllä muuta kuin suositella kyseistä sukellusfirmaa, ja kannattaa ainakin mennä poikkeamaan paikanpäälle moikkaamaan muita suomalaisia jos Taolla pyöritte, vaikka suunnitelmissa ei välttämättä olisikaan sukeltaa. Niin se saattaa vaan mieli sitten muuttua.

Niin ja vastaus siihen ilmakysymykseen oli sitten noin 800 litraisen pullon.

Puspus, Essi

 

IMG_20150923_224138