Pallontallaajat.net
Valikko

Eihän tämän nyt näin pitänyt olla

Minäpä kerron teille tarinan päivästä, jona lähes kaikki meni pieleen.

Oltiin nautittu saarielämästä Thaimaan Koh Taolla lähes kahden viikon edestä, pääasiallisina päivärutiineina nukkuminen, syöminen ja snorklaaminen. Turistilaumojen paljous alkoi kuitenkin jo puuduttaa sen verran pahasti, että haluttiin suunnata jollekin muulle saarelle parempien kalavesien toivossa. Jo aiemmin oltiin kuultu muutamalta reissututulta Perhentian saarista Malesiassa ja sovittiinkin saarista pienemmälle, Pulau Perhentian Kecilille tärskyt kahden suomalaistuttavan J:n ja S:n kanssa. J ja S kerkesivät Kecilille meitä ennen, ja kertoivatkin jo ekana iltanaan, että saari on hyvin lähellä paratiisia. Tuo pieni heitto auttoikin meitä loppupeleissä hyvin paljon, ilman sitä oltais varmaan heitetty hanskat tiskiin jo matkan alkumetreillä.

Koska matka Koh Taolta Pulau Kecilille pitää sisällään lauttamatkan, useamman bussimatkan rajanylityksineen ja taas yhden kyydin veneellä, vaatii se myös aika paljon aikaa. Hetken selviteltyämme päädyimme ostamaan liput Malesian Butterworthiin Mr J:ltä, jonka bungaloweissa nukuimme yhteensä yli kaksikymmentä yötä. Useampaan kertaan tarkistettu reitti kuulosti todella hyvältä: 21:00 lähtevällä lautalla suunnattaisiin Suratthaniin, josta jatketaan puoli seitsemän bussilla Hat Yaihin ja siitä eteenpäin Butterworthiin, jossa aikataulun mukaan pitäisi olla noin kello 14:00 (varmaankin Thaimaan aikaa). Karttoja hieman tutkineena ja samoja teitä osittain kulkeneena pidin aikataulua melko kunnianhimoisena, mutta thaimaalaiset bussikuskit tuntien en suinkaan mahdottomana. Koska aikataulu varmistettiin useampaankin otteseen, päätettiin ostaa easybook.comin kautta jatkoliput Butterworthista Kuala Besuttiin samalle illalle, jotta päästään aamun veneellä saarelle, sillä Essin sanoja lainatakseni “mikä tässä muka voisi mennä pieleen”. Vaihtoaika Butterworthissa kuulosti muutenkin niin ruhtinaalliselta, että suunniteltiin jo pikaista vierailua George townissa, aurinkorasvat kun sattuvat pienillä saarilla olemaan varsin kalliita.

Matkaan siis lähdettiin toissa torstaina hyppäämällä yölautan kyytiin Koh Taolla, Suratthaniin asti matka sujuikin paremmin kuin hyvin, unikin maittoi keinuvassa paatissa yllättävän makoisasti. Pienten sekaannusten vuoksi ei vain keretty oikein syömään illalla ja eväätkin jäivät ostamatta. Mr J:n tilaama kyytikin tuli hakemaan meitä sovitusti viis yli viis, joten aateltiin käydä nappaamassa pientä aamupalaa bussiasemalle päästyämme. Nooh, kaikille Thaimaassa reissaneille tuttuun tapaan bussiaseman sijasta meidät keikautettiin lavalta matkatoimiston eteen ja lähellä ei tietenkään ollut yhtäkään kauppaa tai raflaa, joka olisi ollut auki ennen auringonnousua. Lisäksi porukkaa lähdettiin kuskaamaan toimiston edestä erinäisiin suuntiin hyvin epämääräisellä aikataululla, joten kauemmaksi ei uskaltanut lähteä, sillä kyytiä ei tietenkään halunnut missata. Matkatoimiston leidi vaikutti kaikinpuolin mukavalta ja tomeralta, pian hän jo pyysikin meidät Malesian puolelle matkaavat toimistoon käymään lippujen vaihtoa varten. Taas tuttuun tapaan vanha kuponki pois ja uusi tilalle. Lähes kolmen kuukauden kokemuksella Thaimaassa oli jo tottunut liiankin hyvin siihen, että lippu ja siinä olevat tiedot aina vähenevät matkan edetessä. Paineltiin siis takaisin pihalle odottamaan noin puolen tunnin päästä starttaavaa kyytiä, jonka piti useamman tarkistuksen jälkeen olla oikea bussi, ei suinkaan minibussi.

Hetken aikaa pihalla oltuamme sanoin Essille, että pitää käydä nappaamassa vielä kuva alkuperäisestä lipusta(suosittelen kaikille, vahingosta viisastuneena) jossa on Mr J:n puhelinnumero, jahka leidi tulee nakkaamaan meidät bussiasemalle. Hänen aiempi reissunsa kuitenkin venyi ja venyi, ja vihdoin kymmenen minuuttia alkuperäistä aikataulua jälessä toimiston eteen saapui toinen turisteja bussiasemalle kuskannut mies ja käski meidät kaksi Butterworthiin matkalla olevaa hyppäämään kyytiin.
Hetkeä myöhemmin hän dumppasi meidät, ylläriylläri minibussiaseman pihaan ja sanoi, että kuski poimii meidät kyytiin 7:20. Verisuoni alkoi pullistua päässä jo tässä vaiheessa, mutta ajateltiin, että näin tämä varmaan sitten on tarkoitettu. Onneksi aseman läheltä löytyi Familymart, niin päästiin ostamaan vähän banaania evääksi matkalle, ikinä kun ei voi olla varma milloin seuraava sauma syömiseen sattuu kohdalle.Kello vierähti jo puoli kahdeksan puolelle, kun vihdoinkin joku viittelöi meidät hyppäämään vieressä olleeseen minibussiin. Oltiin aiemmin varmistettu, että kyseinen rottana huristelee Hat Yaihin, joten oltiin varmoja, että suunta on oikea.

Yhden pysähdyksen taktiikalla kulkenut minibussi saapui kuin saapuikin Hat Yaihin, ja vain muutaman tunnin meille kerrotusta aikataulusta jäljessä, kello 13:45. Kuljettaja potkaisi meidät pihalle ja käski odottaa viisi minuuttia, jolloin seuraava minibussi tulisi noutamaan meidät. Ei tullut. Puolen tunnin odottelun jälkeen hermot alkoivat olla jo sen verran kireällä, että luovuttaminen oli lähellä. Tärkeäksi osoittautunut kuva MrJ:n puhelinnumerosta oli jäänyt ottamatta, sillä leidi ei ollut ilmaantunut takaisin Chewwang (tai vastaava) nimisen matkatoimiston eteen ennen meidän noutajaa. Kukaan bussiaseman työntekijöistä ei, Thaimaalaiseen tapaan, ollut kiinnostunut meistä pätkääkään, heillehän meistä voisi olla vain hyötyä uuden asiakkaan muodossa, mikäli alkuperäinen kyyti jättää noutamatta. Kävin sitten etsimässä bussiaseman takaa yhden englantia puhuvan henkilön, joka kertoi Butterwothiin menevien bussien lähtevän aseman takaa olevalta tieltä. Juoksin kyseistä katua edestakaisin etsien matkatoimistomme konttoria tai bussia, siinä onnistumatta.

Kellon napsahtaessa puoli kolmeen, päätettiin yrittää mennä puhelimella nettiin ja etsiä sieltä puhelinnumero. Ei muutakuin kalliit datapaketit päälle ja googleen. Ei toimi. Jostain syystä puhelin ei suostunut käyttämään mobiilidataa Thaimaassa, vaikka mitään estoja ei päällä pitäisi ollakkaan. Nettiepisodin jälkeen konstit alkoivat olla aika vähissä, joko ostetaan uudet liput Malesiaan tai jäädään yöksi Hat Yaihin. Juoksin siis äkkiä tarkistamaan, vieläkö keretään saman päivän aikana kyytiin ja ensimmäisessä paikassa lipunmyyjä kertoi heidän viimeisen minibussinsa Butterworthiin lähtevän kolmelta. Minuutin mietittyäni juoksin Essin luokse ja päätettiin hypätä kyseiseen kyytiin, myyjä kun kertoi matka-ajaksi neljä tuntia, johon päälle tulisi aikaerosta johtuva tunti. Todettiin, että Malesian puolella jää riittävästi aikaa nostaa rahaa ja käydä syömässä jotain, koko päivä kun oltiin menty muutaman banaanin voimalla. 

Vaikka minibussi lähtikin Hat Yaista puolisen tuntia myöhässä kyytiläisten keräämisen takia, rajalle asti kaikki sujui ongelmitta. Thaimaan puolella rajaa molemmille napsahti maastapoistumisleimat passiin totuttuun tyyliin, mutta Malesian puolella sormenjälkienoton jälkeen mulle vaan todettiin, että sun täytyy mennä käymään toimistossa. Minä, joka vihaan ja pelkään kaikkia mahdollisia rajamuodollisuuksia ja auktoriteetteja, etenkin ulkomailla hätäännyin ja käskin Essin odottaa rajan toisella puolen.
Toimiston ukko sitten tuijotti mua hieman kummissaan ja kysyi miksi mut oli hänen pakeilleen käsketty. Kerroin, että ei kyllä ole mitään tietoa, ja tuosta vastauksesta hän lähes suuttui sekä totesi “miksi et kysynyt?” Täytyy kertoa, että ei käynyt paljoa sillä hetkellä mielessäkään, että olisin edes saanut kysyä. Nooh, toimistosedän ilmehän tästä kirkastui ja hän totesi minulle, hyvin omahyväinen ilme naamallaan: “minäpä tiedän!” Ja kohta tiesin minäkin. Ei, mulla ei ollut mystisiä sakkoja maksamatta, eikä kukaan ollut varastanut identiteettiäni. Kyseessä vain oli, ilmeisesti, pistotarkastus sellaisille haaremihousuisille maahantulijoille, joilla on aiempia käyntejä Malesiassa lyhyen ajan sisällä. Ainakin minä selvisin vastaamalla muutamaan kysymykseen reissumme kulusta, sekä kertomalla, että olen vain lomailemassa Malesiassa toista kertaa reissun aikana. Utelun jälkeen toimistosetä napautti kolmen kuukauden leiman passiin ja kysyi, kauanko aion olla Malesiassa. Kerroin etten tiedä.

Hetken matkaamme viivyttäneen toimistoepisodin jälkeen kapusin takaisin minibussiimme, jonka lähtöä kuski halusi lykätä syystä jota emme tiedä. Kun hän vihdoinkin hyppäsi takaisin rattiin hyvästeltyään (ei suinkaan lopullisesti) kaverinsa, päätti hän lähteä huristelemaan kohti etelää pienimpiä mahdollisia teitä moottoritien sijasta. Ehkä kyseessä oli piheys tietullien suhteen, mutta välissä jo hieman kuumotti, että minne meidät ollaan viemässä muilutettaviksi.
Noin puoli tuntia pikkuteitä ajeltuamme katsoin kelloa ja totesin sen olevan jo yli puoli kahdeksan ja matkaa oli jäljellä vielä noin 140 kilometriä. Onneksi olimme jo palaamassa moottoritielle, joten pidin mahdollisuuttamme keretä jatkobussiin edes hieman realistisena.

Kahdeksan aikaan kuskimme päätti poiketa tankille, jossa hänellä ei tuntunut olevn mitään kiirettä. Ensimmäisen tupakan jälkeen hän päätti sytyttää toisen, sillä tuntia aiemmin rajalla hyvästelty kaveri kurvasi pihaan omalla minibussillansa. Tankkaamisen tai ihmisten siirtelyn sijaan kuskeja tuntui enemmän kiinnostavan toistensa genitaalialueiden koskettelu vaatteiden lävitse. Kun körssit oli saatu poltettua, munat hiplailtua ja auto tankattua pääsimme vihdoin jatkamaan matkaa. Melkein. Matka stoppasi sadan metrin jälkeen, kun kaksi kuskikaverusta päättivät polttaa vielä yhdet savukkeet. Essi totesi kellon olevan jo yli kahdeksan, joten olimme jo käytännössä varmoja, että edes thaimaalaisen kuskin ajaessa emme kerkeä seuraavaksi aamuksi veneelle.

Tupakkien jälkeen kuskit päättivät siirrellä meitä kyytiläisiä vanien välillä niin, että toiseen menivät Butterworthiin matkaavat ja toiseen George towniin kulkevat. Uuden kuljettajamme kaasujalka oli varsin raskas, ja kerran kuski päätti ohittaa yhden rekan pientareen puolelta. Varttia vaille yhdeksän kuljettaja vihdoin poistui motarilta, ihan vain käydäkseen kääntymässä liittymän varrella olleessa tietullissa ja palasi muutaman minuutin päästä takaisin oikealle tielle.

Viisi yli yhdeksän kuski löi jarrut pohjaan ja kailautti: “Butterworth bus terminal”, me kyytiläiset tuijotimme ihmeissään toisiamme ja hyppäsimme kyydistä kuskin niin käskettyä. Edellisestä vierailusta viisastuneena osasimme päätellä, että asema olisi viereisen työmaa-alueen takana, mutta perille kuljettaja ei meitä halunnut kyyditä. Rinkat selässä kiirehdimme lippuluukulle, jossa saimme iloksemme todeta, että ehdimme kuin ehdimmekin Kuala Besuttiin menevään yöbussiin. Essi jäi vaihtamaan nettitikettejämme oikeisiin ja minä juoksin vajaan kilometrin päässä olleelle automaatille nostamaan käteistä, sillä saarella automaattia ei tulisi olemaan.
Takaisin asemalle päästyäni katsoin lippuja ja huomasin niiden olevan väärät. Onneksi aikaa oli tarpeeksi lippujen korjaamiseen, muuten olisimme jääneet pahasti välille. Ruokaa ei oltu syöty sitten aiemman päivän kello viiden, jos niitä paria banaania ei oteta laskuihin, eikä asemalta tietenkään löytynyt mitään mukaan otettavaa vegeruokaa. Onneksi bussissa uni tuli melkein samantien, joten nälkä kerkes unohtua ennen Kuala Besuttiin saapumista neljältä aamuyöstä. Siellä sitten vihdoinkin pääsi nauttimaan, ah niin herkullisesta annoksesta kuppinuudeleita, että jaksoi odottaa saarelle pääsyä.

Loppu hyvin, paremmin kuin hyvin. Perhentian Kecilille rantauduttuamme nappasimme pikaisesti aamupalaa, ja sen jälkeen suuntasimme J:n ja S:n meille etukäteen varaamaa merenrantabungalowiamme kohti. Perillä todellakin odotti paratiisi, meidän terassilta näki koko Coral Bayn rannan ja auringonlaskun. Samalla löytyi se kauan haaveilemani paikka riippumatolle, muutaman metrin päässä kuohunnut meri rauhoitti päivän snorklaamisesta väsyneen reissaajan ja riippumattoon päästyä saattoi jo hieman nauraa matkalla sattuneille vastoinkäymisille.

Terve vaan,
Juho

20160403_130723

GOPR6699_1460194461846_high

Edellinen viesti Seuraava viesti

Saatat myös pitää näistä

Ei kommentteja

Jätä vastaus