Pallontallaajat.net
Valikko
Kuukausikohtaiset arkistot

helmikuu 2016

Rakkaudesta lajiin

Lähes päivälleen neljä kuukautta sen jälkeen, kun oli vannottanut, että Samuille en enää mene, löysin itseni seisomasta Seatranin laiturilta Na Thonista. Syy Samuille palaamiseen ei suinkaan ollut saaren ah, niin ihana Chaweng Beach kännipäissään vesiskoottereilla huristelevien itänaapuriemme täydentämänä, vaan jo edelliskerralla tutuksi tullut frisbeegolfrata. Jenkkilästä kotoisin olevan Nigelin ja hänen vaimonsa Somin Mae Namissa pyörittämä Samui Disc Golf on toinen saaren kahdesta radasta ja viime viikolla saarella pelattiin useammat kansainvälisen frisbeegolfliiton PDGA:n alaiset kisat. Kuten moni lukijoista varmasti tietääkin, pelaan oikeassa elämässä frisbeegolfia varsin aktiivisesti ja viimeiset pari kesää olen saanut kunnian edustaa Team Discmaniaa. Koska lopullinen päätös Samuille lähtemisestä tehtiin ihan hetki ennen kisoja, päädyin pelaamaan niistä vain viimeisessä, jo kolmannen kerran järjestetyssä Samui Swine Classicissa, jonka teemaan kuuluu jenkkimeiningillä järjestetyt BBQ-juhlat.

Kisat toimi järjestelyiden osalta todella hyvin, vaikkakin suuri osa pelaajista oli tottunut vapaampaan elämänrytmiin niin hyvin, että ensimmäisen kierroksen alku hiukan viivästyikin. Nigelsin lämmin asenne kaikkia pelaajia kohtaan ja Somin jämäkällä asenteella johtama keittiö pitivät huolen siitä, että pelaajilla oli mukavaa, eikä kierrosten välissä päässyt iskemään nälkä. Normaalioloissa Nigelsin radalla on yhdeksän väylää, mutta kisaa varten naapuri oli antanut vuokralle oman niittynsä, joten kisaradalla oli yhteensä 14 väylää. Kisan ollessa kaksipäiväinen, pelattiin molempina päivinä 2×14 väylää, joiden lisäksi PRO-sarjan neljä parasta pelasivat yhdeksän väylän finaalin. Oma tavoitteeni kisaan oli sijoitus kolmen joukkoon, toki tiesin, että useamman kuukauden pelaamattomuus(jos palmuputtailua ei lasketa) tulisi aiheuttamaan haasteita.

Ensimmäisenä päivänä peli kulkikin juuri niin hyvin kuin sen voi olettaa kulkevan pitemmän tauon jälkeen: 28 väylään mahtui 11 birdietä, mutta lisäksi muutama sössitty väylä. Ensimmäisen päivän jälkeen olin tuloksessa 2 alle parin, jolla ansaitsi kehnon 9. sijan. Suurimpina virheinä oli kisan toiselta väylältä ottamani tuplabogi (5), olin kuitenkin puttaamassa kakkosta 15 metristä, sekä ekan päivän viimeisen väylän 6 metrinen birdieputti, jonka täräytin alaraudan kautta outtiin ja otin bogin.

Toinen päivä valkeni ensimmäistä synkempänä sekä tuulisempana ja kerkesin jo hetken miettiä, vaikuttaako tuuli peliini pahasti. Pelasin kuitenkin koko toisen päivän varsin varmaa peliä, enkä missaillut puttejakaan aikaisemman päivän tahtiin. Toisena päivänä pelasin 28 väylää 11 alle parin (-5 ja -6 kierrokset) ja nostin sijoitukseni kuudenneksi. Tavoitteeni ei siis tullut täyteen, mutta oikeastaan sijoitus ei edes harmittanut, sillä toisea päivänä huomasin, että peli kulki paremmin kuin koko viime kaudella. 

Finaalinelikkoon pääseminen jäi loppupeleissä kahden heiton päähän, joten syitä jossitteluille ei ole. Kisan taso oli kokonaisuudessaan varsin kova ja kolmen kärjen Ericin, Jessen ja Brockin peliä oli mukava katsella. Edelleni mahtui heidän lisäkseen suomalaiset Jukka ja Simo, joista jälkimmäisen kanssa kävin kovaa kamppailua toisen kierroksen viimeiselle väylälle asti. Parasta kisoissa oli ehdottomasti se, että pelasin koko kisat vain neljällä kiekolla, joista kolme oli muilta lainattuja. Reissuun lähtiessämme nappasin mukaani kaksi kiekkoa, joista toisen hukkasin mereen Koh Lantalla, mutta toinen, Discmanian Gremlin, on kulkenut mukanani koko reissun. Samuin kisoissa lainasin Gremlinin kaveriksi Nigeliltä kaksi Innovan putteria sekä Ramilta Discmanian FD:n, jota käytin yhdellä väylällä. Normaaliolossakin pelaan todella vähäisellä kiekkomäärällä (12-15), mutta oli mukava huomata, että oikeasti voi pelata hyvin vain parilla kiekolla.

Näin jälkikäteen en voi kuin onnitella kaikkia voittajia sekä sanoa, että kyllä kannatti. Suomen kisoissa ilmapiiri on monesti “hyvä”, mutta Samuilla kaikki oikeasti nautti pelaamisesta. Kukaan ei niuhottanut turhasta, mutta säännöistä pidettiin silti kiinni. Mikä parasta, pääsin pelaamaan viimeiset kaksi kierrosta lajin legendojen Derek “the wind” Robinsin sekä Andy Painterin kanssa, joilla molemmilla on pitkä historia lajin parissa. Toki 2400 bahtin voittorahatkin saivat reissaajan hymyilemään, toki kisamaksujen jälkeen voittoa kertyi 180 b eli noin 5 euroa. 

Vaikka vielä hetki sitten vihasinkin Samuita, oon tyytyväinen että palattiin. Haluan heittää isot kiitokset  kaikille pelikavereille ympäri maailman, suomalaisille kiitokset suomiseurasta, Nickille ja Viewille mopon vuokraamisesta, Discmanialle kiitokset kaikesta tuesta mitä lajin parissa oon saanut viimeisten parin vuoden aikana sekä Nigelille, Somille ja koko perheelle isot kiitokset koko kisoista! Ootte huippuja! Big thanks for other players around the world, for Nick and View because of scooter, thanks for Discmania for everything for past two seasons and the biggest thanks for Nigel, Som and whole family for everything! You are awesome!! :))

Terve vaan, 

Juho

20151005_153522-1-1

20160209_152547

20160209_152533-1

20160209_145728-1-1

 

 

 

Mysteeri

Langkawi on kohdellut meitä yllättävän hyvin, samaa voi sanoa ylipäätään Malesiasta. Aina ei kuitenkaan jaksa kulkea niitä samoja polkuja, joita kaikki muutkin reissaajat polkee, eikä työntyä sille samalle vesiputoukselle niiden miljoonan pikkukiinalaisen ja selfiekepin kanssa. Toissapäivänä meillä oli kuitenkin tavoitteena käydä näistä Langkawin turistirysistä parilla, sillä nätit rannat, erilaiset luonnonmuodostelmat ja Cable Carin tarjoamat huimat maisemat houkuttelivat. Päästiin näkemään suurimmaksi osaksi kaikki suunniteltu, mutta lopulta päädyimme taas menemään vähän polulta harhaan.

Yritimme siis oikeastaan etsiä jotakin paikallista timanginähtävyyttä, Juhon mieliksi totta kai. Kävimme ensin uimassa Skull Beachillä, minkä jälkeen lähdimme hiukan hakuammunnalla etsimään Tangjung Butan kvartsikiteitä, jotka ei hirveän yllättäen ole mikään Langkawin suosituin nähtävyys, mutta mitäpä me ei mentäisi katsomaan tämän meidän pikku geologinalun mieliksi. Tästä voi sitten kaikki kriittisimmät tekstintulkitsijat päätellä, miten jännittynyt minä olen aina näistä kaikisöta kivimuodostelmista. Mutta tosiaan, eihän me sitten niitä kiviä löydetty, vaan päädyttiin tekemään salapoliisityötä jonkin vähän suuremman ja mielenkiintoisemman parissa.

Puikkelehdimme puomin ali skootterillamme rehevöitynyttä polkua pitkin metsään etsimään kide-esiintymää. Joo-o, tässä vaiheessa ehkä saattaisi jollakin soida hälytyskellot, ettei mitään nähtävyyttä löydy puomilla estetyn polun varrelta, mitä pitkin ei viime aikoina ole ihan hirveästi ajeleskeltu. Tosin syrjäpolut ja niiden tarjoamat mahdollisuudet nähdä villieläimiä innostuttavat minua aina yhtä paljon, joten siinä oli tarpeeksi paljon syytä olla sivistämättä Juhoa siitä, miksi emme tulisi kiviä sen tien päästä löytämään. Polkua ei hirveän pitkästi kuitenkaan tarvinnut ajella, sillä tien päässä oli suuri valkoinen rakennus, jonka ensi näkemältä päättelimme olevan resortti. Paikka näytti kuitenkin autiolta, joten päätimme parkkeerata mopon siihen ja lähteä tutkimaan rakennusta vähän tarkemmin.

Rakennus oli jo ulkoa hulppean näköinen, mutta ennen sisäänkäyntiä ollut ulkoparvi sai meidät epäilemään sitä, oliko rakennus koskaan toiminut resorttina. Parven pyöreä muoto oli jo itsessään niin epäkäytännöllinen, että aloimme arvuutella muita mahdollisia historioita rakennukselle. Rakennukseen ei kuitenkaan tarvinnut edes astua sisälle huomatakseen, että joku tai jotkut olivat pistäneet sen täysin palasiksi. Lattiamattona toimi miljoonat lasinsirpaleet, johtojen pätkät ja kaiken peittävä betonipöly. Varvassandaaleilla talsiessa sai olla varovainen, ettei viiltänyt jalkaansa auki tai astunut lattiassa ammottavaan reikään. Mutta olihan se kyllä outoa, miksi näin majesteettinen rakennus oli jätetty lahoamaan keskelle viidakkoa, täydelliselle etäisyydelle uimarannasta ja mitä kauneimmista auringonlaskuista. Tietenkin meidän oli otettava asiasta selvää.

Mitä pidemmälle rakennusta uskalsimme tutkailemaan, sitä enemmän sen aiemmasta käyttötarkoituksesta alkoi paljastua. Ensimmäiseksi löysimme lattioilta lukuisia Langkawi International Festival of Arts -esitteitä vuodelta 2000. Alemmasta kerroksesta kyseisiä esitteitä löytyi vielä myöhemmin lisää, kuten myös tapahtumaa varten painettuja kirjekuoria sekä postereita ja esitteitä kyseisestä taidemuseosta. Esitteistä löytyi kuvia uutuuttaan kiiltävästä rakennuksesta, jonka seiniä olivat peittäneet lukuisat taideteokset ja moderni rakennus lepäsi sopusoinnussa kuvankauniin luonnon keskellä. Löytämämme vihjeet herätti kuitenkin meissä kasoittain uusia kysymyksiä. Vaikka rakennuksen käyttötarkoitus oli saatu selvitettyä, oli edelleen mysteeri, miksi museo näytti nykyään kaatopaikalta.

Oliko rakennusta koskaan edes saatu valmiiksi? Vessasta ei löytynyt hanoja, sähköpistokkeet eivät olleet paikoillaan, katossa ammotti reikä. Seiniin oli piirrelty graffiteja ja tietokoneita oli nakeltu rakennuksesta alas rinteeseen. Painokoneeseen oli jätetty paikalleen vanhat posterit, eikä kukaan ollut niitä meitä ennen käännellyt oikein päin, vaikka rakennusta oli muuten terrorisoitu. Heittelimme kovasti veikkauksia toisillemme siitä, mitä museossa olisi mahdollisesti tapahtunut, että se olisi joutunut nykyiseen tilaansa. Oliko rahoittaja kuollut kesken rakennusvaiheessa? Eikö uusia rahoittajia oltu löydetty taidemuseolle, joka oli rakennettu Langkawille, joka on tunnettu siitä, että se on verovapaata aluetta (lue: siellä on halpaa kaljaa), ihan täysin keskelle ei mitään. Vai oliko kapinalliset hyökänneet taidemuseoon ja pistäneet sen protestina palasiksi? Entä jos kaiken takana on sittenkin ne, joita voi syyttää aina ihan kaikesta? Tulimme siihen tulokseen, että syyllisten täytyi olla turvapaikanhakijoita.

Rakennuksesta tuli todella oudot vibat. Jatkuvasti tuntui siltä, että joku tarkkaili. Olan yli sai kurkkia useasti, sillä ei tiennyt, hyppäisikö nurkan takaa kimppuun apina, ilmestyisikö roskakasasta vinkuva rottaperhe vai tulisiko meidät häätämään rakennuksesta ulos joku paikallinen vartija konekiväärinsä kanssa. Vaikutelmaa korosti se, että viidakko oli ympärillämme oudon hiljainen, missään ei näkynyt minkäänlaista elämää ja rakennus oli tulvillaan melkein 16 vuotta vanhoja esitteitä. Itse tilat olivat kuitenkin aivan ilmiömäiset! Ne oikein huusivat sitä, että joku ottaisi ja järjestäisi niissä jonkinlaisia psykedeelisiä bileitä. Ei puuttunut mitää muuta, kuin paljon ihmisiä ja kunnon teknoreivit. Eli jos joku saa nyt kipinän tästä alkaa järjestää täällä eeppisiä bileitä, niin pyydän, toivon ja rukoilen, lisää meidät vieraslistalle!

Rakennuksen historia jäi kuitenkin tosissaan kummittelemaan meidän mieleemme, joten olihan tapahtumien kulkua alettava selvittämään heti, kun pääsimme takaisin motellille. Annetaanpa salapoliisi-Juhon kertoa, mitä kaikkea hän sai kasaamistaan materiaaleista irti.

Meidän perheessä kaikki on kiinnostunut vanhoista ja ränsistyneistä paikoista ja siksi minäkin kaivoin tomun seasta mukaani jokusen esitteen. Majapaikkaan palattuamme etsin rinkasta tutkijanhanskani, puhalsin pahimmat pölyt esitteistä ja aloin tutkia niitä. Tipahdin myös riippumatossa, sillä sen köydet olivat haparoituneet…

Papereista löysin yhden useasti toistuvan nimen, Ibrahim Hussein. Tarkemmin katsoessa paikan nimeksi osoittautui Ibrahim Hussein Art Museum & Cultural Foundation. Jo edesmenneestä Husseinista sain esitteiden pohjalta selville, että hänen haaveenaan oli rakentaa Langkawin sademetsään voittoatavoittelematon taidekompleksi, jossa eri taiteenlajit yhdistyisivät. Hussein itsessään oli malesialainen taitelija, ilmeisesti maalari ja jonkinsortin Picassionisti, joka muutti opiskelujen perässä Eurooppaan 50-luvun lopulla. Parilla seuraavalla vuosikymmenellä hän voitti useita palkintoja, kunnes palasi takaisin Malesiaan.

Unelma omasta taidemuseosta toteutui hiukan ennen vuosituhannen vaihdetta, kun Ibrahim Hussein Art Museum & Cultural Foundation avasi ovensa. Googlea apuna käyttäenkään en löytänyt sen suurempaa tietoa museon meiningeistä, Lonely Planetissa se oli mainittu jonakin vuonna ja jotkin nettisivut suosittelivat sitä edelleen virailunarvoisena kohteena. Sitä paikka kyllä edelleenkin on, taiteenystävät voivat vain joutua pettymään.

Vaikka kuinka kaivoin googlea, en löytänyt yhtäkään järkiperäistä selitystä sille, miksi tai milloin paikka oli ajatunut nykyiseen kuntoonsa. Erään kommentin perusteella paikka oli sulkenut ovensa vuonna 2013, muutamia vuosia Husseinin kuoleman jälkeen, mutta tarkempaa faktaa asiasta en löytänyt. Vastaus siihen, olivatko turvapaikanhakijat todellakin asian takana, ei varmaan (eipä varmaan) selviä meille koskaan.

Päätin kuitenkin kysäistä majapaikkamme isännältä asiasta ja hänestä oli meille yhtä paljon apua kuin malesialaisesta kartasta, jossa pohjoisnuoli osoittaa itään, eli ei kovinkaan paljoa. Hänen mukaansa paikan historiaan ei liity suurempaa draamaa ja teokset on poistettu jo useita vuosia sitten. Samainen herra kuitenkin paljasti meille, että hieman syvemmälle viidakkoon mennessä voi löytää Husseinin perheen Langkawin kodin, joka niinikään on autioitunut. Viimeisen Malesiapäivämme vietimmekin siis tätä piilopirttiä etsien, ja perillä odottivatkin varsin kauniit maisemat.

Puspus ja terve vaan, Essi ja Juho

IMG_20160204_004249

IMG_20160203_004022-1-1-1-1-1

IMG_20160203_002448

IMG_20160202_233900

IMG_20160203_002318

IMG_20160203_003818-1-1-1

IMG_20160202_233420

IMG_20160202_233622