Pallontallaajat.net
Valikko

Maan tapa

Jos haluat saada elämääsi kunnon itsetuntobuustin, matkusta Kaakkois-Aasiaan. Erityisesti, jos olet vaalea, sinisilmäinen nainen. Thaimaassa voit kuulla kaljulta nunnalta ylistyssanoja kauneudestasi, kun tulet luostariin naama punaisena ja hiukset hapsottaen noustuasi ja laskeuduttuasi 1237 porrasta. Filippiineillä varsinkin miehet tykkäävät jäädä katselemaan ja huutelemaan perääsi, kun tällaiset americaanot eivät ole välttämättä niin tyypillinen näky katukuvassa. Singaporelaiset puolestaan tyytyivät vain tuijottamaan hiljaa, ehkä jopa hiukan uteliaasti.

Erityisesti filippiinolapset rakastavat täällä länsimaalaisia. Cebun kaduilla törmäsimme välitunnilla oleviin alakouluikäisiin lapsiin, jotka päätyivät piirittämään minut. Juho jatkoi matkaansa eteenpäin, eikä huomannut, kuinka 281837863819 koululaista melkein söi minut elävältä! Lapset ottivat minua vuorotellen kädestä, halasivat, halusivat tietää mikä nimeni on ja huutelivat model, model! Ensimmäinen ajatus oli, että nyt on pidettävä puhelimesta kiinni. Seuraava ajatus oli, että minkähän pedofiliasyytteen tästä tulen saamaan. No, puhelinta ei viety, eikä poliisit ole vielä tulleet hakemaan. Lopulta jopa pääsimme jatkamaan matkaamme, kunhan olin ensin tallonut jalkoihini muutaman pienimmistä.

Filippiineillä turisti on usein kuin julkkis, ja ystävällisyys meitä kohtaan on ollut täysin ylitsevuotavaa. Olen jo sosiaalisessa mediassa hehkuttanut useampaan otteeseen sitä, kuinka Can-umantad Fallsilla päädyimme paikallisten kanssa piknikille syömään heidän kanssaan heidän eväitään. Paikallisilla on tapana vuokrata viikonloppuisin jonkinmoinen bambumaja, jonka suojassa pidetään suurella porukalla piknik ja pelataan pelejä, leikitään ja vietetään laatuaikaa perheen ja suvun kesken. Olimme juuri lähdössä takaisin skootterillemme putouksilta, kun paikallinen nuori poika tuli kysymään loistavalla englannilla, haluaisimmeko maistaa sweet potatosia. Yllättyneinä otimme kutsun vastaan, sillä kello oli jo sen verran, että alkoi olla jo ruoka-aika ja pulikoinnista oli vähän tullut jo nälkäkin. Menimme sitten istuskelemaan bambukatoksen alle, jossa lopulta jouduimme syömään kaikkia mahdollisia hiilihydraatteja mitä ikinä keksitkään, vieläpä useammalla eri tavoilla kokattuna.

En ollut pariin kuukauteen syönyt sellaista määrää ruokaa, mutta kohteliaasti yritin lautaseltani saada tungettua sisääni kaiken ruuan viimeistä riisinmurua myöten. Välissä otettiin tietenkin kuvia myös kaikkien sukulaisten kanssa. Minä ja lapset, minä ja isä, minä ja täti, minä ja isomummo, minä ja isomummo toisesta kulmasta, minä ja isomummo ja Juho, me molemmat ja koko suku, kaikki pääsivät lopulta kuvaan ja riisit hammasväleissämme tuli ikuistettua. Lopulta kun tuli lautanen tyhjäksi ja halusimme lähteä jatkamaan matkaa, tuli se kiusallinen vaihe. Paljonko tästä nyt kuuluu maksaa? Kuuluuko tästä maksaa? Miten tästä pitää sitä rahaa tarjota? Lopulta uskalsimme hienovaraisesti tiedustella, mitäs tästä ateriakokonaisuudesta olemme velkaa, mutta vastaukseksi tuli vain useammasta suusta kielteisiä vastauksia, sillä kuvat ja keskustelu ja tarjoamamme keksit olivat heille ihan tarpeeksi. Tulimme tästä sitten siihen tulokseen, että rahan tarjoaminen ei tullut kysymykseen, vaikka ilomielin olisimme voineet syömästämme jotakin maksaakin.

Ihmisten hyväntahtoisuus on jotenkin käsittämätön ilmiö, sillä siihen ei ole tottunut Suomessa. Kotona ei tervehditä edes naapuria, saati antauduta keskusteluun tuntemattoman kanssa kuin kahden promillen humalassa. Täällä Kaakkois-Aasiassa joukkoliikennevälineissä istutaan kuin sillit purkissa, minibussiin voi pahimmillaan ängetä 25 ihmistä sekä kanat ja muut kamat, jolloin porukan on pakko istua sylikkäin, limittäin ja päällekkäin. Suomessa mieluummin jättää nousematta bussiin, jos jokaisella penkkiparilla istuu jo yksi ihminen, eikä sinulle jää mahdollisuutta pitää omaa 1,5 metrin laajuista henkilökohtaista tilaasi. Ja herrajumala jos joku tuntematon hymyilee sinulle! Siinä vaiheessa on vain kaksi vaihtoehtoa, joko tuijotat hyvin vihaisesti takaisin tai käännät katseesi mahdollisimman nopeasti eri suuntaan vastaantulijasta, mutta tämän mentyä ohi käännyt sitten tuijottamaan pitkään hänen peräänsä. Sillä Suomessa jos joku hymyilee tuntemattomalle, on hän joko mieleltään sairas tai yrittää iskeä. Testasin itseasiassa kerran Oulussa koulumatkallani teoriaani siitä, etteivät suomalaiset osaa vastata hymyyn hymyllä. Hymyilin matkan aikana varmaan melkein kolmellekymmenelle ihmiselle, mutta yksikään ei hymyillyt minulle takaisin! Tutkimukseni on tietysti jo Suomen asukasmäärään suhteutettuna täysin validi, joten sen voi yleistää suoraa koko kansaa koskevaksi päätelmäksi. Toivonkin yhteydenottoa vähintään Tieteen Kuvalehdeltä, jotta saadaan painettua nimeni ihmistieteen historiaan.

Täällä kaikki vauvasta vaariin haluavat moikkailla länsimaalaisia ihmisiä. Ihmiset tulevat todella iloisiksi, jos vaivaudut moikkaamaan takaisin ja joskus jopa vaihtamaan muutaman sanan heidän kanssaan. Olisi mielenkiintoista nähdä, kuinka sama tilanne toimisi Suomessa. Jos joku ulkomaalaisen näköinen parikymppinen mies alkaisi moikkailemaan suomalaisia pieniä tyttölapsia, olisivatko vanhemmat siellä asiasta yhtä mielissään kuin täällä? Kuinka kauan loppujen lopuksi menisi, ennen kuin poliisit olisivat tämän mamu/matu/turvapaikanhakija/turistin perässä ja MV-lehti pääsisi revittelemään asialla? Täällä ihan arkipäivää on, että bussikuskit nostelevat sylissään tuntemattomia lapsia bussiin ja sieltä pois, vieraita ihmisiä halaillaan ja keskusteluyhteyteen päästään jokaisen maanmiehen ja turistin kanssa (tästä syystä juorut kulkevat täällä eteenpäin ihan käsittämätöntä vauhtia). Osataan täällä kuitenkin käyttää erityisesti länsimaalaisia tehokkaasti hyväksi niin bisneksissä kuin avioliitoissakin. Olemme saaneet kuulla lukemattomia tarinoita paikallisesta byrokratiasta, lahjomisesta ja naurettavista laeista muun muassa maan omistusoikeuteen liittyen. Paikallisten työmoraali on myös täysin erilainen kun vertaa sitä suomalaiseen työmoraaliin. Täällä töitä tehdään hitaasti, esimerkiksi ruokapaikoissa ruokaa saa usein odottaa aika kauan, jos annos ei ole valmiina, siestaa vietetään vähän silloin kun itsestä tuntuu ja urakoiden valmistuminen venyy ja venyy. Vaikka työajat täällä ovat pitkät, ei työmäärä vastaa ollenkaan työhön käytettyä aikaa.

Välillä kaikki tämä kuitenkin ahdistaa. Tekisi mieli huutaa, että hei kaikki, suomalaisena en kestä ystävällisyyttä, hymyjä ja tervehdyksiä kuin pieninä annoksina! Haluaisin vetää hupun syvälle päähäni, piilottaa vaaleat raajani ja kulkea kasvot tiukasti katuun suunnattuna. Toisinaan vaan tulee päiviä, jolloin ei hirveästi jaksaisi keskustella kenenkään kanssa, vaan haluaisi murjottaa vaan hiljaa. Mutta täällä on kuitenkin pakko syödä, joten neljän seinän sisään hautautuminen ei ole oikein vaihtoehto. Eikä sitä liikkuessa kehtaa muuta maailmaa sulkea täysin pois, sillä ei halua antaa turisteista mitenkään negatiivista kuvaa. Kaikki filippiiniläiset eivät ole kuitenkaan olleet ihan täysin ihastuneita meihin, koska ainahan poikkeuksia löytyy. Syy siihen, miksi välillä tuijotetaan aika pahasti, johtuu varmaankin tatuoinneistani ja septumistani. Muutama perheenäiti on vetänyt lapsiaan kauemmas minusta ja tuijottaneet pahalla silmällä, aivan kuin olisin joku pirun kätyri. Tatuoinnit ovat täälläkin olleet merkki joko vankila- tai jengitaustasta sekä huumeiden käytöstä, tosin usein turistien kohdalla niihin osataan suhtautua jo hiukan eri näkökulmasta.

Vaikka pääosin kaikki puhuvat Filippiineillä englantia, tuntuu kommunikoinnissa olevan silti välillä joitakin ongelmia. Esimerkiksi kun pyytää kaltereiden takana istuvalta kauppiaalta tavallisia, suolan makuisia perunalastuja, huomaa lopulta saaneensa barbequen makuisia maissilastuja. Jotenkin tuntuu itsestä käsittämättömältä, miten joku saa sanoista potato ja salt väännettyä sanat corn ja barbeque… Myös filippiiniläisten kärsivällisyys on täysin omaa luokkaansa. Esimerkiksi elokuvissa käydessä sai huomata, kuinka lyhyt keskittymiskyky paikallisilta löytyykään. Ihmisiä virtasi sisään niin elokuvan alussa, puolivälissä kuin loppulainien kohdallakin. Myös pois lähti porukkaa paljon enemmän, kuin elokuvan jo pyöriessä tuli sisään. En tiedä oliko syynä elokuvien halvat hinnat, huono elokuvavalinta vai salien pakkasen puolella oleva ilmastointi, mutta paikalliset eivät selvästikään nähneet tarpeelliseksi istua katsomassa kokonaista elokuvaa alusta loppuun asti.

Mutta sen voin sanoa, että jotakin yhteistä meistä ja filippiiniläisistä kuitenkin löytyy! Täällä osataan juoda aivan kuten kotimaassamme. Rommi on melkein halvempaa kuin vesi, joten sitä pystyy kiskomaan kaksin käsin aamusta iltaan kun sille päälle sattuu. Ja sitten tykätään laulaa karaååkkea. Pimeän laskeuduttua olemme päässeet todistamaan, kuinka paikallisia isäntiä kannetaan kotiin useamman miehen voimin. Voi että on tullut kotonen olo.

 

Puspus, Essi

received_1709091802664874

received_1709093835998004received_1709096029331118

received_1709093132664741

 

Edellinen viesti Seuraava viesti

Saatat myös pitää näistä

1 kommentti

  • Vastaa Bertie helmikuu 14, 2016 03:28

    Your post captures the issue pereyctlf!

  • Jätä vastaus