Pallontallaajat.net
Valikko
Kuukausikohtaiset arkistot

joulukuu 2015

Juhla on verraton

Joulukuu on meille kyllä aina yhtä juhlaa. Kaikki alkaa syntymäpäivistäni, sitä seuraa meidän vuosipäivä, sitten tuleekin joulu, jota seuraa Juhon synttärit ja lopulta kaikki huipentuu uudenvuodenaaton juhlintaan. Välillä tällainen juhliminen saattaa tuntua hiukan työläältä, varsinkin tänä vuonna, kun joulukuulle sattui vielä reissumme sadas matkapäivä. Molemmat ollaan vielä sellaisia, että tykätään muistaa tällaiset spessupäivät, ja viettää niitä jotenkin, mutta tämä vuosi oli kuitenkin vähän erilainen.

Vietämme molemmat ensimmäistä kertaa juhlapäiviä jossakin muualla kuin kotona. Tähän mennessä olen tullut siihen tulokseen, että niiden viettäminen kotona olisi kuitenkin rutkasti helpompaa ja miellyttävämpää. Asiat olisi helpompi järjestää, tietäisit mistä saat mitäkin ja millä tavalla, juhlaa voisi viettää juuri niiden ihmisten kanssa kenen haluaa ja asiat menisi useammin suunnitelmien mukaan. Reissussa tosin on se hyvä puoli, että yleisesti ottaen säät suosivat ja täällä voi harrastaa sellaisia aktiviteetteja, jotka ei tähän vuodenaikaan kotipuolessa onnistuisi. Onhan se lisäksi ikimuistoista viettää näitä juhlia täällä, kun aika monet synttärit ja muut kissanristiäiset on tullut Suomessa järjestettyä.

Lempipäiväni vuodesta on tietenkin synttäripäiväni, johon yleensä on valmistautunut viikkoja. Tänä vuonna kaikki meni sitten ihan uusiksi. Juho oli päävastuussa kaikesta suunnittelusta, eikä suurempia juhlia tarvinnut järjestää. Minun tehtäväkseni jäi vain herätä aamulla tiettyyn aikaan ja tehdä Juhon järjestämiä juttuja päivän ajan. Päivä ei kuitenkaan mennyt yhtään kenenkään suunnitelmien mukaan, kiitos minun, sillä päädyimme viettämään suurimman osan päivästä sängyn pohjalla nukkuen tai vain makoillen elämäni pahimman krapulan kourissa.

Olimme edellisenä iltana menneet syömään ravintolaan, jossa törmäsimme kolmeen suomalaiseen. Erinäisten sattumusten kautta päädyimme sitten rantaan kumoamaan rommipullon jos toisenkin. Ilta oli hauska, ei siinä mitään, mutta seuraavana päivänä ei sitten enää oikein naurattanutkaan. Kun on ollut noin kolme kuukautta pahemmin juomatta, mihin saattaa olla myös pieni vaikutus meidän läksiäisjuhlilla (näin vahingosta viisastuneena), saattaa vaikutukset väkevistä näkyä seuraavanakin päivänä. Kroppani päätti, että nyt syntymäpäiväni kunniaksi on aika tulla vanhaksi, ja krapulasta kuuluu kärsiä niin, että sitä ei tule unohtamaan koskaan. Kaiholla muistelin siis entistä, 22-vuotiasta minääni, johon ei krapula ollut tällä tavalla vaikuttanut, vaan viimeistään keskipäivällä olin aina ollut suhteellisen toimintakykyinen.

Krapula ei kuitenkaan toiminut syynä välttää aamupalaa, sillä Juho oli järjestänyt erääseen ravintolaan meille pannukakkukakun. Pääsin avaamaan ensin Juhon ostaman lahjan, minkä jälkeen piti kävellä ravintolaan asti, johon oli varmaankin 666 kilometriä. Tietenkin päädyimme törmäämään aamupalalla vielä yhteen suomalaiseen, joka halusi välttämättä tarjota synttärirommit krapulaa lieventämään. Voin kertoa, ei lievittänyt ollenkaan. Onneksi aamupalan jälkeen sain vapautuksen muista synttärimeiningeistä, pääsin nukkumaan ja illalla syömään krapulapizzaa. Päätimme siirtää synttärien juhlinnan seuraavalle päivälle, jolloin vietimmekin kivan ja rauhallisen päivän hieronnan ja melomisen merkeissä.

Meidän vuosipäivä ja joulu eivät myöskään menneet ihan putkeen. Oikeastaan suoraa skippasimme vuosipäivän ja sadannen reissupäivän vieton, sillä tuntui siltä, ettei nyt ihan oikeasti jaksa juhlia enempää, kun joulukin painaa päälle. Karma selvästikin kosti juhlimattomuuden, sillä Juholle puhkesi kova kuume paria päivää ennen jouluaattoa. Kuume osoittautuikin lopulta virusperäisen rokon ensioireiksi. Itseäni huvitti aluksi kovasti tämä uusi huonekaverini, Juho 14 vee näppynaama, mutta Juhon juhlafiiliksen rokko tuntui tappaneen kokonaan.

En ole koskaan ollut mikään hirveä jouluihminen, sillä joulu ei ole koskaan tarkoittanut rauhoittumista ja perheen kesken vietettyä aikaa. Joulu on ollut parasta aikaa tienata, joten kiertely talosta taloon tonttutamineissa on tullut useana aattona tutuksi. Joulu on aina ollut kiirettä ja häslinkiä, tuhansien lahjojen jakoa ja kaahailua pitkin kylän raittia. Mutta kyllä sitäkin oli tänä jouluna ikävä, vaikka suurin kaipuu kohdistuikin ruokaan. Se alkoi jo muutama päivä ennen joulua. Keskustelumme Juhon kanssa alkoivat kiertää samaa kehää ja muuttua luettelomaisiksi.

-Pottu- ja porkkanalaatikkoa.
-Savustettua kalaa.
-Riisipuuroa ja sekametelisoppaa, aijaijai.
-Kinkkua ja sinappia, nam.
-Budapestejä, ei vitsi.
-Konvehtejapa!
-Vitsi kun olis suklaata, Fazerin Sinistä.
-Mää en nyt taija päästä yli noista Budapesteistä…

Ruuan kanssa teki kyllä nyt ihan oikeasti tiukkaa. Toki syötiin parempi ja kalliimpi jouluateria meidän resortissa, mutta mielestäni jokisimpukka tai lätty ei ole kovin jouluinen ruoka. Mikään ei edes ollut erityisen hyvää, jos punkkua ei lasketa mukaan. Ruokailutilanne ei myöskään ollut hirveän jouluinen, sillä siitä puuttui muun muassa yhteisöllisyys, mitä olimme tulleet keskelle viidakkoa pienempään resorttiin hakemaan. Ihmiset eivät syöneet yhdessä, jokainen aloitti ruokailun omia aikojaan, taustalla eivät soineet joululaulut.

Vähän oli itselläkin sitten hukassa joulutunnelma, vaikka valkoiseen muovikuuseen oli joulupallot viritettyinä ja paikallisella lapsella oli välkkyvä tonttulakki päässä. Lahjoja sain kuitenkin tänä jouluna tiedettävästi kolme ja Juhokin kaksi. Olin siis selvästi ollut mukavampi ja kiltimpi ja ihanampi kuin Juho, tai ainakin niin pukki oli asian tulkinnut. Pelasimme Juhon kanssa aattona korttia, lauloimme vähän joululauluja ja söimme sitä “jouluruokaa”. Lopulta kipitimme nukkumaan varmaankin jo ennen iltayhdeksää, sillä Juho ei hirveästi viihtynyt naamansa kanssa ihmisten parissa ja minä olin nukkunut niin huonosti edellisen yön, sillä olin meinannut jäätyä elävältä, kun en ollut jaksanut vaivautua nousemaan ja lisäämään vaatetta päälleni.

Juhon synttäreistä ei ole niin kauheasti pahaa sanottavaa. Ei me hirveästi tehty mitään, aamulla saatiin aamupala sänkyyn ja samalla Juho sai myös minikakun, sillä isompi kakku oli valmiina vasta kolmelta iltapäivällä. Aamupalan jälkeen käytiin kiertelemässä kauppakeskusta ja oltiin menossa leffaan, mutta ei päästy sinne kun jono lippuluukulle oli jatkuvasti varmaan kilometrin mittainen. Juotiin sitten ihan hirveän pahaa mangojuomaa ja yritettiin päästä kauppakeskuksessa syömään, mutta joka paikka oli ihan täynnä tai sitten meitä ei suostuttu palvelemaan. Ostettiin sitten ranskalaiset ja Juholle wrappi, kun (taas vaihteeksi) kasvisversio oli loppu. Käytiin myös pelailemassa siellä sellaisessa järkyttävän äänekkäässä ja suuressa tilassa niitä kourapelejä, mitkä oli minun lemppareita pienenä! Tietenkään ei voitettu mitään, vaan koura tiputti pehmolelut tai jäätelöt juuri ennen voittolaaria. Oli meillä kuitenkin tosi hauskaa, kuten oli myös paikallisilla lapsilla, jotka tykkäsivät kytätä meidän taisteluita pelikoneita vastaan.

Päivällä hain sitten Juholle oikean synttärikakun, joka parin päivän syömisen jälkeen osoittautuikin sudeksi. Löysimme kerman seasta kunnon palasen muovista kapustaa, joten menipä maku sitten siitäkin tortusta. Onneksi kumpikaan meistä ei ehtinyt siihen muovinpalaan tukehtua. Juho sitten kävi sanomassa pari valittua sanaa leipomossa, mutta korvaukseksi saimmekin sitten vain lisää hämmennystä, sillä täällä ei näemmä minkäänlaista korvauskäytäntöä tunneta. No kävimmekin sitten antamassa lämmintä palautetta TripAdvisorin kautta kyseiselle leipomolle. Oli harmillista, että kakun ja henkilökunnan tahdittomuuden takia meni maku koko kahvilasta, sillä se oli alkanut jo muodostua meidän kantakuppilaksi erityisesti vegebagelin takia, mutta nyt sitten kannammekin rahamme täällä Puerto Princesassa muualle.

Illalla käytiin vielä saaren ainoassa olutpanimokuppilassa, jossa Juho pääsi maistelemaan erikoisoluita ja minä sain katsella musiikkivideoita telkkarista, mikä onkin ollut pitkään kotipuolessa yksi lempiharrastuksistani. Tosin televisiossa pyöri pääosin Pitbullin ja Nicki Minajin musiikkivideot, mutta olihan ne vaihtelua paikallisten vinkuville karaoke-esityksille tai meidän kahdentoista kappaleen soittolistalle! Juhon juopottelun jälkeen kävimme vielä sitten vielä syömässä Belly Bustersissa, jossa on nimensä mukaisesti kunnon mättöannokset, joten tilanteeseen sopien tilasin kesäsalaatin ja diettikokiksen. Karma tietenkin kosti myöhemmin sitten tämän snobeilun.

Uudenvuodenaatto onkin sitten tänään ja yllätys yllätys, nyt on sitten minun vuoroni olla kipeänä. Tulin tosiaan sairaaksi heti Juhon syntymäpäivän jälkeisenä päivänä ja kipeänä olen vielä näin kolme päivää myöhemmin. Toivon ettei Juhon sairastama rokko ole tarttunut minuun, ainakin näytän edelleen ikäiseltäni enkä miltään finninaamalta, joten kyseessä on varmaan vain ilmastoinnin aiheuttama flunssa. Tosin tämä ei ole mikään pikkusievä, vähän aivastuttaa ja viluttaa flunssa, vaan enemmänkin sellainen flunssa, että viimeinkin olen oikeassa mielentilassa kirjoittaaksesi kirjan Tuhat ja yksi tapaa tukehtua peittoon. Päätä särkee, joka paikka on tukossa ja minun on pitänyt niistää noin tuhat kertaa, mitä en tee koskaan edes kotona flunssassa.

On muutama asia, joita kaipaan Suomesta kun olen kipeä. Tahdon että netti yltää sänkyyn, jos en jaksa siitä liikkua. Haluan juuri sitä ruokaa, mitä minulla tekee kipeänä mieli, ja haluan sitä heti. Kuumaa juomaa ja kurkkupastilleja on oltava saatavilla flunssaisena ihan koko ajan. Täällä kurkkupastillienkin metsästäminen on työn ja tuskan takana, sillä apteekissa niitä ei ainakaan tunneta, eikä kuuman veden saamisesta ole mitään takeita. Kuuma vesi saattaa joko olla lämmintä, haaleaa tai kylmää, niin keitteleppä siitä sitten itsellesi teetä. Toivoisin kipeänä myös sitä, että jos suihkusta voi valita lämpötilan, niin sen ihan oikeasti voisi valita kellonajasta huolimatta. Kipeänä tai krapulassa on myös hirveän vaikea olla, jos on kuuma. Toimiva tuuletin tai ilmastointi, jonka lämpötilaa voisi säätää toimivalla kaukosäätimellä, olisi erittäin mukava asia tällaisissä tilanteissa. Plussaa olisi myös, jos huoneessa kerta on televisio, siinä toimisi kuva ja kanavia olisi enemmän kuin yksi.

Summa summarum juhlapyhät ei näytä olevan meitä varten, sairastelu ei ole reissussa yhtään mukavaa ja onneksi huomenna on tammikuu, niin ei tarvi vuoteen juhlia isommin yhtään mitään. Tervetuloa takaisin vaan “tylsä” reissuarki, sinua on jo kaivattu kovasti.

Puspus, Essi

 

Ps. Älkää välittäkö, vaikka Juho roikkuukin kansikuvassa väärinpäin, tää  blogin muokkaaminen ei oo niin mukavaa puhelimella.

 

20151210_101232

 

Kaukaisimmalle rannalle

Kun me saavuttiin Filippiineille, päätettiin että ei suunnitella oikeastaan mitään, vaan mennään ihan fiiliksen mukaan. Ekan viikon aikana kahlattiin pikavauhdilla läpi Cebu City, Alcoy, Oslob sekä Dumaguete ja siinä vaiheessa alkoi tuntua, että on pakko päästä rauhoittumaan. Olin ihan sattumalta törmännyt aiemmin 1Peace Beach Resorttiin Pallontallaajien foorumilla sekä Facebookissa, ja paikka vaikutti arvostelujen perusteella sellaiselta mitä kaivattiin, joten käännettiinkin nenä kohti Boholia ja suklaakukkuloita.

Varmaan osalle lukijoista on käynyt jo ilmi, että me vihataan matkaamista. Se on ehdottomasti yksi reissaamisen paskimpia osuuksia, sillä yleensä tulee hypättyä siihen ylitäyteen bussiin niin aikaisin aamulla, että aamupalaksi on ehtinyt syödä vain kaksi bakery shopin sämpylää, jotka osoittautuvatkin kanelipulliksi, ja vettä ei uskalla juoda, sillä seuraavasta vessatauosta ei ole tietoakaan. Sitten kun vihdoin pääset määränpäähäsi kymmenen tuntia ja vähintään viisi erilaista matkustusvälinettä myöhemmin, ja on pimeää ja taskulamppu rinkan pohjalla, on huumori yleensä koetuksella. Jostain syystä kaikki meidän siirtymiset menee lähes aina samalla kaavalla ja niin meni myös siirtyminen Negrosin Dumaguetesta Boholin Andalle. Tällä kertaa poikkeuksena oli kuitenkin se, että nälästä ja pimeydestä huolimatta viimeisen puolentoista kilometrin taittaminen jalkaisten ei harmittanut yhtään, sillä kauneimman ikinä näkemäni tähtitaivaan alla katosi mielestä kaikki ylimääräinen. Vielä kun perillä odotti lähes täydellinen paratiisi, jossa meidät otettiin vastaan kysymyksellä: “onko teillä nälkä, meillä olis täällä tänään tehtyä lasagnea”, muuttui kirkas ilta vielä paremmaksi. Toki hämmennystä herätti ranskalainen aksentti, sillä olimme kuvitelleet saapuvamme suomalaisten pyörittämään resorttiin. Hämmennys kuitenkin hälveni, kun kävi ilmi, että 1Peacen suomalaiset pyörittäjät Antti ja Katri olivat lähteneet käymään uuden ravintolan avajaisissa ja paikan kolmas pitäjä, ranskalainen Oliver oli nakitettu ottamaan meidät vastaan.

1Peace on Kaakkois-Boholissa sijaitsevan Andan yksi ainoista meidän budjettiin sopivista majapaikoista. Paikka mainostaakin itseään travellers homena, joka ei sinällään ole mitenkään harhaanjohtavaa, löytyyhän heiltä Andan ainoa dormi. Me pulitettiin kahden hengen tuulettimellisesta huoneesta, jossa oli oma kylppäri, 800 pesoa(n. 16 €) yö. Dormin olisi saanut 400 pesolla(n. 8 €) yö nenää kohden, mutta kahdestaan matkatessa huone tuli kannattavammaksi. 1Peacessa on huoneiden sekä dormin lisäksi myös muutama bungalowi, joiden hintahaarukka pyöri 1200 ja 1600 peson (24-32 €)välissä. Olemme yleensä tottuneet maksamaan majoittumisesta hieman vähemmän, mutta majoittumisesta maksaminen ei harmittanut yhtään, sillä alueen snorklausvedet sekä miljöö ovat lumoavat.

Bohol saarena on tuttu suklaakukkuloistaan ja niitä mekin lähdimme eräänä päivänä katsomaan. Mopon saimme näppärästi vuokrattua majapaikasta, mutta hinta sai leukamme loksahtamaan sijoiltaan. 500 pesoa (n. 10 €) päivän skootterivuokrasta tuntui lompakossa sen verran, että illalla jäi muutama olut juomatta sekä varras syömättä. Lähes heti meille kuitenkin selvisi, että hinta ei ole Filippiinien tasolla edes kalleimmasta päästä, sillä mm. El Nidossa voit joutua pulittamaan 800 pesoa / päivä, mutta Thaimaan 100 bahtin (n. 2,6 €) hintoihin tottuneille summa kuulosti uskomattomalta. Suklaakukkulat itsessään eivät olleet niin hienot kuin olimme kuvitelleet, nehän nyt vain ovat kukkuloita, mutta tie sinne itsessään on niin kaunis, että se kannattaa ajaa, perseen puutumisesta huolimatta. Samalla matkalla kävimme ajelemassa myös hieman kauempana Andasta ja testasimme Lobocissa sijainneen zip linen sekä pääsimme käyttämään vulcanizing shopin palveluita naulan upottua pinkin kiiturimme takakumiin. Lobocin ja Carmenin välistä löytyvä tieosuus Man made forest on ehkä yksi suosikkinähtävyyksistäni koko reissulla, ja meidän onneksemme paluumatkalla edessämme köryytteli hiljaisella vauhdilla San Miguelin olutrekka, joten pääsin kuskinakin ihastelemaan tien päälle levittäytyviä oksastoja paremmin.

Viihdyimme Andassa ja 1Peacessa niin hyvin, että suunnitellun viikon sijaan nautimme elämästämme ja reissaamisen parhaista puolista lähes kolme viikkoa. Resortissa sijaitsevassa riippumattotornissa aika kului varsin leppoisasti, vaikka eipä sillä ajalla niin merkitystä tuntunut olevankaan, ja mereen sukeltaessa klovnikalat tervehtivät snorklaajia varsin ärhäkästi. Meillä päivät koostuivat lähinnä aamupalasta, muutamasta pitemmästä snorklausreissusta, riippumatossa makaamisesta sekä päivällisestä. Resortissa ei ollut ollenkaan varsinaista menua, mutta listalta löytyi koko ajan muutama tuote, joita pystyi päiväsaikaan nälän yllättäessä tilaamaan. Iltaisin Antti ja Oliver joko väsäsivät illallisen, jota koko porukka söi yhdessä pitkän pöydän ääressä, tai suuntasimme Andan keskustaan, josta sai niin paikallista kuin myös länsimaalaista ruokaa.

1Peacesta kerkesi lähes kolmen viikon aikana muodostua tietynlainen koti meille, jossa pääsimme noudattamaan aivan omia päivärutiineitamme. Pihalla juoksennelleista neljästä, ja välissä useammastakin, koirasta tuli meille hyviä kavereita ja kun ihan ensimmäisinä päivinä pääsimme näkemään Maman synnyttämät pennut, olimme myytyjä. Useamman kerran kerkesin jo miettiä, että mitä kaikkea sitä pitikään tehdä, jos lemmikin haluaa täältä kotiin napata. Nyt, kolmisen viikkoa Andasta lähdön jälkeen täytyy todeta, että se oli ehdottomasti tähän astisten matkani kohokohtia. Olen jatkuvasti toivonut löytäväni sen täydellisen paikan riippumaton virittämiselle ja 1Peace ansaitsisi muuten tämän paikan maineen, MUTTA sielläkin riippumatto oli jo valmiiksi viritetty, joten en voi ottaa kunniaa toisten tekemästä työstä. Reissuni tärkein päämäärä siis ei toteutunut, vaikka Anda olikin todennäköisesti kaukaisimpia kohteitamme. Täytyy kuitenkin tännekin vielä todeta sama asia, jonka sanoin Antille, Katrille ja Oliverille 1Peacessa: “tällaiset paikat on syy sille, miksi haluan matkustaa”!

 

Terve vaan, Juho

20151123_103123

20151204_092115-1

Maan tapa

Jos haluat saada elämääsi kunnon itsetuntobuustin, matkusta Kaakkois-Aasiaan. Erityisesti, jos olet vaalea, sinisilmäinen nainen. Thaimaassa voit kuulla kaljulta nunnalta ylistyssanoja kauneudestasi, kun tulet luostariin naama punaisena ja hiukset hapsottaen noustuasi ja laskeuduttuasi 1237 porrasta. Filippiineillä varsinkin miehet tykkäävät jäädä katselemaan ja huutelemaan perääsi, kun tällaiset americaanot eivät ole välttämättä niin tyypillinen näky katukuvassa. Singaporelaiset puolestaan tyytyivät vain tuijottamaan hiljaa, ehkä jopa hiukan uteliaasti.

Erityisesti filippiinolapset rakastavat täällä länsimaalaisia. Cebun kaduilla törmäsimme välitunnilla oleviin alakouluikäisiin lapsiin, jotka päätyivät piirittämään minut. Juho jatkoi matkaansa eteenpäin, eikä huomannut, kuinka 281837863819 koululaista melkein söi minut elävältä! Lapset ottivat minua vuorotellen kädestä, halasivat, halusivat tietää mikä nimeni on ja huutelivat model, model! Ensimmäinen ajatus oli, että nyt on pidettävä puhelimesta kiinni. Seuraava ajatus oli, että minkähän pedofiliasyytteen tästä tulen saamaan. No, puhelinta ei viety, eikä poliisit ole vielä tulleet hakemaan. Lopulta jopa pääsimme jatkamaan matkaamme, kunhan olin ensin tallonut jalkoihini muutaman pienimmistä.

Filippiineillä turisti on usein kuin julkkis, ja ystävällisyys meitä kohtaan on ollut täysin ylitsevuotavaa. Olen jo sosiaalisessa mediassa hehkuttanut useampaan otteeseen sitä, kuinka Can-umantad Fallsilla päädyimme paikallisten kanssa piknikille syömään heidän kanssaan heidän eväitään. Paikallisilla on tapana vuokrata viikonloppuisin jonkinmoinen bambumaja, jonka suojassa pidetään suurella porukalla piknik ja pelataan pelejä, leikitään ja vietetään laatuaikaa perheen ja suvun kesken. Olimme juuri lähdössä takaisin skootterillemme putouksilta, kun paikallinen nuori poika tuli kysymään loistavalla englannilla, haluaisimmeko maistaa sweet potatosia. Yllättyneinä otimme kutsun vastaan, sillä kello oli jo sen verran, että alkoi olla jo ruoka-aika ja pulikoinnista oli vähän tullut jo nälkäkin. Menimme sitten istuskelemaan bambukatoksen alle, jossa lopulta jouduimme syömään kaikkia mahdollisia hiilihydraatteja mitä ikinä keksitkään, vieläpä useammalla eri tavoilla kokattuna.

En ollut pariin kuukauteen syönyt sellaista määrää ruokaa, mutta kohteliaasti yritin lautaseltani saada tungettua sisääni kaiken ruuan viimeistä riisinmurua myöten. Välissä otettiin tietenkin kuvia myös kaikkien sukulaisten kanssa. Minä ja lapset, minä ja isä, minä ja täti, minä ja isomummo, minä ja isomummo toisesta kulmasta, minä ja isomummo ja Juho, me molemmat ja koko suku, kaikki pääsivät lopulta kuvaan ja riisit hammasväleissämme tuli ikuistettua. Lopulta kun tuli lautanen tyhjäksi ja halusimme lähteä jatkamaan matkaa, tuli se kiusallinen vaihe. Paljonko tästä nyt kuuluu maksaa? Kuuluuko tästä maksaa? Miten tästä pitää sitä rahaa tarjota? Lopulta uskalsimme hienovaraisesti tiedustella, mitäs tästä ateriakokonaisuudesta olemme velkaa, mutta vastaukseksi tuli vain useammasta suusta kielteisiä vastauksia, sillä kuvat ja keskustelu ja tarjoamamme keksit olivat heille ihan tarpeeksi. Tulimme tästä sitten siihen tulokseen, että rahan tarjoaminen ei tullut kysymykseen, vaikka ilomielin olisimme voineet syömästämme jotakin maksaakin.

Ihmisten hyväntahtoisuus on jotenkin käsittämätön ilmiö, sillä siihen ei ole tottunut Suomessa. Kotona ei tervehditä edes naapuria, saati antauduta keskusteluun tuntemattoman kanssa kuin kahden promillen humalassa. Täällä Kaakkois-Aasiassa joukkoliikennevälineissä istutaan kuin sillit purkissa, minibussiin voi pahimmillaan ängetä 25 ihmistä sekä kanat ja muut kamat, jolloin porukan on pakko istua sylikkäin, limittäin ja päällekkäin. Suomessa mieluummin jättää nousematta bussiin, jos jokaisella penkkiparilla istuu jo yksi ihminen, eikä sinulle jää mahdollisuutta pitää omaa 1,5 metrin laajuista henkilökohtaista tilaasi. Ja herrajumala jos joku tuntematon hymyilee sinulle! Siinä vaiheessa on vain kaksi vaihtoehtoa, joko tuijotat hyvin vihaisesti takaisin tai käännät katseesi mahdollisimman nopeasti eri suuntaan vastaantulijasta, mutta tämän mentyä ohi käännyt sitten tuijottamaan pitkään hänen peräänsä. Sillä Suomessa jos joku hymyilee tuntemattomalle, on hän joko mieleltään sairas tai yrittää iskeä. Testasin itseasiassa kerran Oulussa koulumatkallani teoriaani siitä, etteivät suomalaiset osaa vastata hymyyn hymyllä. Hymyilin matkan aikana varmaan melkein kolmellekymmenelle ihmiselle, mutta yksikään ei hymyillyt minulle takaisin! Tutkimukseni on tietysti jo Suomen asukasmäärään suhteutettuna täysin validi, joten sen voi yleistää suoraa koko kansaa koskevaksi päätelmäksi. Toivonkin yhteydenottoa vähintään Tieteen Kuvalehdeltä, jotta saadaan painettua nimeni ihmistieteen historiaan.

Täällä kaikki vauvasta vaariin haluavat moikkailla länsimaalaisia ihmisiä. Ihmiset tulevat todella iloisiksi, jos vaivaudut moikkaamaan takaisin ja joskus jopa vaihtamaan muutaman sanan heidän kanssaan. Olisi mielenkiintoista nähdä, kuinka sama tilanne toimisi Suomessa. Jos joku ulkomaalaisen näköinen parikymppinen mies alkaisi moikkailemaan suomalaisia pieniä tyttölapsia, olisivatko vanhemmat siellä asiasta yhtä mielissään kuin täällä? Kuinka kauan loppujen lopuksi menisi, ennen kuin poliisit olisivat tämän mamu/matu/turvapaikanhakija/turistin perässä ja MV-lehti pääsisi revittelemään asialla? Täällä ihan arkipäivää on, että bussikuskit nostelevat sylissään tuntemattomia lapsia bussiin ja sieltä pois, vieraita ihmisiä halaillaan ja keskusteluyhteyteen päästään jokaisen maanmiehen ja turistin kanssa (tästä syystä juorut kulkevat täällä eteenpäin ihan käsittämätöntä vauhtia). Osataan täällä kuitenkin käyttää erityisesti länsimaalaisia tehokkaasti hyväksi niin bisneksissä kuin avioliitoissakin. Olemme saaneet kuulla lukemattomia tarinoita paikallisesta byrokratiasta, lahjomisesta ja naurettavista laeista muun muassa maan omistusoikeuteen liittyen. Paikallisten työmoraali on myös täysin erilainen kun vertaa sitä suomalaiseen työmoraaliin. Täällä töitä tehdään hitaasti, esimerkiksi ruokapaikoissa ruokaa saa usein odottaa aika kauan, jos annos ei ole valmiina, siestaa vietetään vähän silloin kun itsestä tuntuu ja urakoiden valmistuminen venyy ja venyy. Vaikka työajat täällä ovat pitkät, ei työmäärä vastaa ollenkaan työhön käytettyä aikaa.

Välillä kaikki tämä kuitenkin ahdistaa. Tekisi mieli huutaa, että hei kaikki, suomalaisena en kestä ystävällisyyttä, hymyjä ja tervehdyksiä kuin pieninä annoksina! Haluaisin vetää hupun syvälle päähäni, piilottaa vaaleat raajani ja kulkea kasvot tiukasti katuun suunnattuna. Toisinaan vaan tulee päiviä, jolloin ei hirveästi jaksaisi keskustella kenenkään kanssa, vaan haluaisi murjottaa vaan hiljaa. Mutta täällä on kuitenkin pakko syödä, joten neljän seinän sisään hautautuminen ei ole oikein vaihtoehto. Eikä sitä liikkuessa kehtaa muuta maailmaa sulkea täysin pois, sillä ei halua antaa turisteista mitenkään negatiivista kuvaa. Kaikki filippiiniläiset eivät ole kuitenkaan olleet ihan täysin ihastuneita meihin, koska ainahan poikkeuksia löytyy. Syy siihen, miksi välillä tuijotetaan aika pahasti, johtuu varmaankin tatuoinneistani ja septumistani. Muutama perheenäiti on vetänyt lapsiaan kauemmas minusta ja tuijottaneet pahalla silmällä, aivan kuin olisin joku pirun kätyri. Tatuoinnit ovat täälläkin olleet merkki joko vankila- tai jengitaustasta sekä huumeiden käytöstä, tosin usein turistien kohdalla niihin osataan suhtautua jo hiukan eri näkökulmasta.

Vaikka pääosin kaikki puhuvat Filippiineillä englantia, tuntuu kommunikoinnissa olevan silti välillä joitakin ongelmia. Esimerkiksi kun pyytää kaltereiden takana istuvalta kauppiaalta tavallisia, suolan makuisia perunalastuja, huomaa lopulta saaneensa barbequen makuisia maissilastuja. Jotenkin tuntuu itsestä käsittämättömältä, miten joku saa sanoista potato ja salt väännettyä sanat corn ja barbeque… Myös filippiiniläisten kärsivällisyys on täysin omaa luokkaansa. Esimerkiksi elokuvissa käydessä sai huomata, kuinka lyhyt keskittymiskyky paikallisilta löytyykään. Ihmisiä virtasi sisään niin elokuvan alussa, puolivälissä kuin loppulainien kohdallakin. Myös pois lähti porukkaa paljon enemmän, kuin elokuvan jo pyöriessä tuli sisään. En tiedä oliko syynä elokuvien halvat hinnat, huono elokuvavalinta vai salien pakkasen puolella oleva ilmastointi, mutta paikalliset eivät selvästikään nähneet tarpeelliseksi istua katsomassa kokonaista elokuvaa alusta loppuun asti.

Mutta sen voin sanoa, että jotakin yhteistä meistä ja filippiiniläisistä kuitenkin löytyy! Täällä osataan juoda aivan kuten kotimaassamme. Rommi on melkein halvempaa kuin vesi, joten sitä pystyy kiskomaan kaksin käsin aamusta iltaan kun sille päälle sattuu. Ja sitten tykätään laulaa karaååkkea. Pimeän laskeuduttua olemme päässeet todistamaan, kuinka paikallisia isäntiä kannetaan kotiin useamman miehen voimin. Voi että on tullut kotonen olo.

 

Puspus, Essi

received_1709091802664874

received_1709093835998004received_1709096029331118

received_1709093132664741