Pallontallaajat.net
Valikko

Mitä ne on ne unelmat?

Niin, mitä ne on?

Toisilla ne on pienempiä ja toisilla isompia, mutta kaikki ne on yhtä arvokkaita ja tärkeitä. Kun toinen unelmoi huiputtavansa Mt. Everestin, toinen unelmoi rakentavansa majan sängyn alle. Joidenkin unelmat liittyvät rahaan, joidenkin puhtaisiin vaatteisiin ja ruokaan.

Mulla on aina ollut paljon unelmia ja myös aika vilkas mielikuvitus. Vuosi sitten olin toteuttamassa yhtä siihen astisen elämäni suurimmista haaveista reissatessa Aasiassa, ja voi kuulkaa kuin se olikin mukavaa! Jos joskus oon ollut tosi onnellinen, niin silloin olin. Onneksi vieläkin voi palata kuvien ja muiden muistojen kautta Perhentian Kecilin autioille hiekkarannoille tai Singaporen älyttömyyteen, vaikka pihalla onkin säkkipimeää jo puoli neljältä ja räntää tulee taivaan täydeltä.

Unelmia tulee mun mielestä aina olla ja niitä tulee myös vaalia. Elämä ei olis elämää ilman unelmia. Mulle unelmat on myös haasteita, joita haluaa tavoitella. Kaikilla on elämässä hetkiä, jolloin on vaikea keksiä positiivista ajateltavaa ja mikään ei tunnu onnistuvan, noina hetkinä ainakin mulla auttaa se, että alan haaveilla. Kuvittelen itteni niihin paikkoihin, missä haluan käydä tai tekemään niitä asioita, joita haluan tehä elämässäni.

En tiedä, että onko mulla vaan jotenki tosi paljo unelmia vai oonko mä vaan onnekas, mutta oon huomannut, että unelmien tavoittelu tosiaankin tuottaa tulosta. Unelmoin pitkään urheilevani sponsoroidusti, muutama vuosi sitten pääsin toteuttamaan sitä unelmaa pariksi vuodeksi. Haaveilin vuosia kuukausia kestävästä matkasta, senkin sain toteutettua, lähes tuplasti pitempänä.

Monet mun unelmista liittyy matkustamiseen. Haluaisin liftata Nordkapista Gibraltarille, vaikken oo koskaan liftannu. Haluaisin myös kiivetä vuorille, vaikken oo käyny edes Haltilla. Haluan uida kaikissa valtamerissä ja käydä kaikilla mantereilla. Haaveilen ilmastotutkijan urasta ja haluan pelastaa maapallon. Unelmoin pääseväni vaikuttamaan maailman muutokseen ja tekemään maailmasta puhtaamman.

Mun tuntevat tietää, että oon ehkä maailman kovin paasaamaan. Myös monet sellaiset jotka mua ei tunne, tietää sen. Voisin keskustella loputtomasti maailman ongelmista, ilmastonmuutoksesta ja lihantuotannosta, yksin. Toki mulla olis se keskustelukumppani, mutta oon aika huono ottamaan muita huomioon tilanteessa, jossa koen että mulla on paljon sanottavaa. En osaa oikein olla nöyrä.

Nyt mulla on kuitenkin vastassa yksi elämäni suurimmista haasteita. Sen haasteen palkintona on unelman toteutuminen. Oon aina rakastanut vuoria ja lappia. Ja koiria. Nyt mulla olis pienenpieni mahdollisuus päästä toteuttaan mun haave ens keväänä ja se haave yhdistäis monia mun rakkauden kohteita.

Hyppäsin mukaan kelkkaan ja oon ehdolla Fjällräven Polariin Suomen edustajaksi, ja oon aika tosi kaukana edes teoreettisesta mahdollisuudesta päästä osallistumaan. Halu ja haave on kuitenkin niin iso, että oon valmis tekemään aika paljon unelman toteutumiseksi. Ajattelin pyytää, että mikäli sää koet, että mää olisin hyvä tyyppi edustaan Suomea tossa kisassa, etkä oo ääntäsi vielä käyttänyt, niin tee se nyt! Alta löytyy linkki, josta pääset tukemaan mun unelmaa.

Äänestä mua tästä!!

Jos mää pääsen Fjällräven Polariin mukaan, lupaan edustaa Suomea ylpeänä ja ottaa kaiken irti siitä tapahtumasta. Lupaan taistella viimeseen asti, vaikka väsyttäis. Lupaan myös auttaa kaikkia muitakin jaksamaan! Jos mää pääsen toteuttaan mun unelmaa, niin lupaan myös, että kenenkään ei tarvi hävetä suomalaisuuttaan mun takia.

Mun tietä ja tavoittelua kohti unelmaa voi myös seurailla Instagramista. Polku on vasta alussa. 🙂

Tsemppiä myös kaikille muille hakijoille, ollaan kaikki rohkeita!

Terve vaan,

Juho

PS. usko unelmiis!

img_20160531_125421

img_20160508_212257

Raha ratkaisee

Tässä nyt vierähti vähän enemmän aikaa kuin oli tarkoitus, mutta ei anneta sen haitata. Vuoden alussa kirjottelin Thaimaassa käyttämästämme rahasummasta, ja samaiseen  jorinaan kerroin myös vähän siitä, miten budjettia seuraan. Tällä kertaa vuorossa on siis Singapore ja Filippiinit.

SINGAPORE

Joissakin listauksissa maailman kalleimmaksi kaupungiksi tituleerattu Singapore oli meille vain pikainen kohde Thaimaan ja Filippiinien välissä. Vietimme kaupunkivaltiossa kolme yötä, tuntimäärällisesti myös aika tarkat kolme päivää ja majoittumisen hoisimme sohvasurffauksen merkeissä. Koska visiittimme oli varsin lyhyt ja majoitus ilmainen, elimme kaupungissa jopa yllättävän edullisesti.

Rahaa kulutimme yhteensä 242,2 Singaporen dollaria eli 168,8 €. 

Kyseinen summa pitää sisällään 30 SGD:n edestä metromatkoja, yhden kalliimman (33 SGD) lounaan ja 20 dollarin sisäänpääsyn Gardens by the Bayn puunlatvaravintolaan. Yleiseltä hintatasoltaan Singapore yllätti halpuudellaan, kahden hengen ruoat sai alle 8 dollarilla ja monet turistienkin suosiossa olevat kohteet olivat ilmaisia. Toki kaikki maksullinen oli sitten todella kallista.

FILIPPIINIT

Meillä on ollut sama tavoitebudjetti jokaisessa vierailemassamme maassa, joten Filippiineillekin marssittiin tarkoituksena elää 700 euron kuukausibudjetilla nenää kohden.

Alla olevissa laskelmissa puhun siis aina kahden hengen käyttämästä rahasummasta. Kurssi, jolla olen kääntänyt pesosummat euroiksi, on 46,72 PHP = 1€. Kyseinen kurssi on automaattinostojen keskiarvokurssi, joka pitää sisällään kaikki nostamisesta aiheutuneet kulut.

KOKONAISBUDJETTI

Vietimme Filippiineillä 58 päivää, joiden aikana kulutimme rahaa elämiseen, olemiseen, liikkumiseen (maa,vesi), tekemiseen ja näkemiseen yhteensä:

128 020 Filippiinien pesoa eli 2740 euroa. Tavoite kyseiseselle ajalle oli 2707 euroa, joten ylitettiin budjetti rapealla kolmellakympillä. Ei paha.

Me oltiin haettu Filippiinien viisumi jo etukäteen Suomesta, joten summa ei pidä sisällään viisumimaksuja. Summaan ei myöskään kuulu, niinikään etukäteen hommatut lennot Singapore-Cebu eikä Manila-Kuala Lumpur. Näiden lentojen lisäksi hommaattin myös Cebu Pacificin lennot Cebu-Puerto Princesa-Manila, joihin upposi yhteensä 277 euroa. Mikäli nuo kaksi maan sisäistä lentoa lisätään budjettiin, ylittyi se Filippiinien osalta 310 eurolla.

MAJOITTUMINEN

Majapaikat olivat meidän kokemusten mukaan kalliimpia kuin Thaimaassa, mikäli ei oteta huomioon Port Bartonia, josta löysimme useammankin alle 10 euroa yöltä maksavan yöpaikan. Majoittumisen tasossa ei varsinaisesti ollut eroja, Thaimaan tapaan suosimme tuulettimellisia huoneita ilmastoitujen sijaan. Jos jotain eroja haluaa etsiä, niin Filippiineillä patjat olivat pääsääntöisesti ohuempia kuin Thaimaassa. Majoittumiseen kulutimme 57 yön aikana yhteensä:

41 860 Pesoa eli 896,4 euroa. Keskiarvollisesti käytimme siis yöpymiseen 734,4 PhP/yö eli 15,72€/yö. 

LIIKKUMINEN

Kuten jo olemme aiemmin blogissa maininneet, suoritimme kaikki siirtymät halvimmilla mahdollisilla kulkuneuvoilla(paras tunnelma, suosittelen!), toisin sanoen hyppäsimme aina mummojen ja kanojen sekaan ilmastoimattomiin paikallisbusseihin ja kaupungeissa käytimme joko jalkoja tai jeepneytä. Boholin Andassa tosin kulutimme hieman enemmän liikkumiseen, sillä kylille syömään lähteissä tricycleen upposi hiukan liikaa.

Maalla ja vedessä liikkumiseen käytimme yhteensä 7351 Pesoa eli 157,34€.

Tämän lisäksi vuokrasimme mopon kahtena päivänä yhteishintaan 1000 pesoa ja käytimme 340 euroa lentoihin Palawanille ja sieltä Manilaan.

RUOKA JA JUOMA

Vaikka kirjanpito mulla onkin varsin kattava, en todellakaan jakasanut ruveta laskemaan kaikkia erillisiä ruokailuja tähän. Käytimme Filippiineillä ruokailuun joka tapauksessa enemmän fygeä kuin Thaimaassa, ei ihan oikeasti enää paljoa kiinnostanut paljonko rahaa syömiseen kuluu. Halvimmat lounaat olivat noin 60 Peson luokkaa, sillä sai annoksen riisiä ja kaksi lisuketta.

Niille, jotka tykkäävät tarkastella maailmaa pullonpohjan lävitse Filippiinit on hyvä maa. Nollaseiskanen rommipullo kustantaa 70-80 Pesoa ja litranen San Miguelin olut kutakuinkin saman verran. Itse kun en kyseisiä paheita harrasta, mutta kerran maistoin, voin todeta että molemmat tuotteet ovat varsin juomakelpoisia.

YHTEENVETO

Filippiineiltä lähdettyämme olimme olleet reissussa 118 päivää ja tuona aikana olimme kuluttaneet matkan aikana rahaa yhteensä 6090 euroa, päivää kohden summa on 51,61 euroa. Koska tavoitebudjettimme päivää kohden on ollut 46,67 euroa, olimme siis ylittäneet tavoitteemme 4,94 eurolla päivää kohden. Tuolla 583 euron ylityksellä olimme kuitenkin saaneet hommattua muun muassa molemmille kaksi lentoa Filippiinien sisällä, Open Water Diver -sertifikaatit sekä parit hupisukellukset siihen päälle. Todellisuudessa tuo vajaa kuusisataa euroa riittää juuri ja juuri kahden hengen sukelluskurssin kustannuksiin, joten budjetin ylitys ei ole harmittanut kyllä missään välissä.

Terve vaan,

Juho

IMG_20151116_141441

IMG_20151116_133426

IMG_20151116_125236

Onnellinen hetki elämässä

Malesia on ehdottomasti ansainnut reissun yllättäjä -tittelin. Jos minulta olisi etukäteen kysytty, mitä tiedän Malesiasta, olisi lista jäänyt kyllä todella lyhyeksi. Olisin varmaan osannut sijoittaa sen loistavalla maantiedon tuntemuksellani Eurooppaan, onhan Euroopassa muutenkin niin paljon m-kirjaimella alkavia maita, kuten Makedonia, Moldova, Mordor, Mauritius, Mongolia, Massachusetts, Milkyway ja Malta.

Toisilta reissaajilta olimme kuitenkin kuulleet Malesiasta aika paljon kommentteja, jotka olivat pääsääntöisesti negatiivisia. Maa on kuulemma kallis, Kuala Lumpur on vain muutama nätti rakennus, joiden taakse on piilotettu kaikki köyhyys ja ränsistyneisyys, ja Malesian helmi on ainoastaan Perhentian saaret, jotka ovatkin sitten ”kiinni” noin puolet vuodesta monsuunin takia. Tästä syystä lähdimme aluksi tänne sillä odotuksella, ettei maa tulisi milää asteella meitä sykähdyttämään. Ehkäpä kiitos kuuluukin siis maata dissaneille reissareille, hintojen kalleutta kuumottaneille ja omien ennakkotietojemme vähyydelle, sillä Malesia on osoittautunut reissatuistamme maista monipuolisimmaksi ja helpoimmaksi. Maa on reilusti halvempi kuin esimerkiksi Thaimaa, olemme nähneet Malesiaa 1,5 km korkeudesta 24 metriin pinnan alle ja kierrelleet kansallispuistoja ja museoita, juosseet katutaiteen perässä, trekkailleet ylängöillä ja katselleet kun villisikalauma ottaa hiekkakylvyn. Täytyy siis myöntää, etten hirveästi negatiivista sanottavaa tästä maasta keksi.

Ensimmäisellä pätkällämme Malesiassa emme päässeet emmekä ehtineet Perhentianin saarille, sillä tammikuussa monsuuniaika oli edelleen käynnissä. Toki saaret nyt eivät ole oikeasti kokonaan suljettu, mutta kyydin saaminen sinne on haasteellisempaa, eikä saarilla ole auki kuin muutama majapaikka ja rafla, jolloin tekemistäkään ei hirveästi ole. Toki muilta turisteiltahan silloin olisi saanut olla täydellisen rauhassa, mutta aika rauhallista siellä oli nytkin, vaikka sesonki olikin jo alkanut.

Yöpaikasta Perhentian Kecil -saarella jouduimme maksamaan sesongin takia vähän turhan suolaista hintaa. 60 ringgittiä (noin 15 e) meidän mahtavasta parvekkeelta avautuvasta näköalasta ja riippumattopaikasta oli ihan sopiva, mutta sähköt oli päällä huoneessa vain kello 19-7, wifiä ei ollut ja oikeastaan ensimmäistä kertaa koko reissun aikana meidän huoneemme sisäpuolella saattoi törmätä öisin muutamaan torakkaan. Tosin torakoiden koti löydettiin vessan seinän sisästä, jolloin onnistuimme piilottamaan ongelmamme uusien ystäviemme suhteen siten, että jätimme yöksi vessaan valon, jolloin torakat pysyivät kiltisti omissa koloissaan.

Mielenkiintoisinta antia bungalowissamme oli kuitenkin päivittäin vaihtuva eläintarha parvekkeellamme. Saimme riippumatosta seurata kolibrien kisailua, agamien värien vaihtelua, isojen ja värikkäiden liskojen metsästysrituaaleja, pienien liskojen päätöntä säntäilyä, katoilta toisille hyppiviä lihavia oravia ja työntyipä bongalowiimme sisälle yksi yli-innokas lepakkokin.

Kecilillä elämää löytyy kyllä muualtakin kuin vain meidän parvekkeeltamme. Saari kuhisee monitoriliskoja, lintulajeja löytyy useita, rannalla törmää rapuihin ja kotiloihin sekä pinnan alla voi nähdä, kuinka vuokkokalojen ohi suhahtaa pari metriä pitkä hai. Meillä kävi rannasta snorklatessa usein hyvä tuuri, sillä pääsimme usein uiskentelemaan haikalojen joukkoon. Yhdellä kerralla mustaevähaita oli peräti kolme, joista suurin oli noin 1,5 metriä pitkä. Hitusen meitä saattoi kyllä kuumottaa, sillä mielessä pyöri pätkiä Tappajahai-elokuvasta, vesi oli parhaimmillaan vain noin kaksi metriä syvää ja suurin eväkkäistä päätti vielä oikaista suoraan Juhon alapuolelta. Hampaita kalisutti myös kohtaaminen keihäsrauskun kanssa, joka lepäili rantavedessä pistimineen kaksi metriä pitkässä olemuksessaan, mutta leijaili sitten vauhdikkaasti pakoon meidät nähdessään.

Päädyimme saarella myös sukeltamaan, sillä J ja S olivat säästelleet meitä varten paria sukellustaan, jotka olivat ottaneet Ombak-sukellusfirmasta pakettidiilinä. Hupisukelsimme kyseisen firman kanssa lopulta kolme kertaa, sillä dyykit olivat pääosin suhteellisen halpoja, 80 ringgettiä (vähän alle 20 e) per nokka per kerta. Kuulimme myös sellaisia kauhutarinoita S:ltä ja J:ltä eräästä toisesta saaren sukellusfirmasta, ettemme edes miettineet muiden firmojen kanssa sukeltamista. Mitäpä sitä hyväksi todettua olisi alkanut vaihtamaan.

Kolmesta eri saitista (Romantic Beach, Temple of the Sea ja Seabell Rock) Temple of the Sea oli ehdottomasti kaikista näyttävin. Vaikka Seabell Rockilla nähtiin mahtava safiirikeihäsrausku, niin temppelillä oli kyllä niin valtavasti kaloja, hyvä näkyvyys, paljon mureenoja ja lattapyrstökäärme. Sukelluksen jälkeen tosin kuulimme, että olimme käyneet 24 metrin syvyydessä vaikka sertifikaattimme oikeuttaa ainoastaan 18 metrin syvyyteen menemisen. Lisäksi aamulla oli ollut vähän vaikeuksia saada itsemme ylös kello kahdeksan sukellukselle (temppelille sukelletaan vain aamuisin, koska silloin on eniten kaloja ja paras näkyvyys), mutta jälkeenpäin ei aamuherätys harmittanut kyllä enää yhtään yhtään.

Yhtä onnistuneeksi ei kyllä voi sanoa meidän Romantic Beach -sukellusta. Aiemmilla sukelluksillamme vetäjänä oli ollut paikallinen mies, joka osasi hommansa, mutta viimeiselle sukelluksellemme saimme vetäjäksi länkkärinaisen. Sukeltamaan lähdettiin hirveällä hopulla, ja ohjeet olivat hirveän sekavia jo ennen sukellusta, mutta vielä käsittämättömämpiä ne olivat pinnan alapuolella. Nainen viittilöi omituisia merkkejä joka ikiseen suuntaan, mistä sitten piti yrittää päätellä, että käskeekö hän odottamaan, seuraamaan vai yrittääkö hän opettaa meille discotanssin alkeita. Näkyvyys oli saitilla huono, emmekä oikeastaan nähneet yhtään mitään erikoista koko sukelluksen aikana. Tämä kaikki olisi ollut ihan ok, jos minulle vain ei olisi annettu kiireessä vääriä painoja. Koko sukelluksen ajan sai tapella, että pysyi pohjassa, mutta pahin vaihe tuli turvapysähdyksen kohdalla. Sain siinä sitten sinkoilla puolelta toiselle, etten olisi kohonnut pintaan kuin ilmapallo, kun muut ryhmäläiset vain leijuivat nätisti vedessä risti-istunnassa.

Hirveästi tekemistä ei sukelluksen ja snorklaamisen lisäksi Kecilillä ole. Toki voi ottaa venetakseja eri rannoille, varata snorklaustripin tai lähteä merelle bananaboatin kyydissä, mutta me emme kyseisiä aktiviteetteja päätyneet harrastamaan. Tosin snorklaustrippien ohella mainostettu ”selfie station” erään majakan yhteydessä kuulosti niin houkuttelevalta, että teki kyllä tiukkaa olla ostamatta lippua sinne muiden selfiekeppi tanassa marssivien malesialaisten rinnalla.

Päivät meni siis snorklaten, sukeltaen, lukien, syöden ja nukkuen. Siinä on lueteltuna oikeastaan kaikki, mistä onnellinen päivä reissussa yleensä koostuu. Erityisesti lukemista tuli harrastettua tällä paratiisisaarella hirveästi, sillä kirjavaihdosta löytyi valtavasti suomenkielisiä kirjoja. Yhdentoista päivän aikana luin kuusi kirjaa, mikä on ihan hyvä saavutus, kun esimerkiksi He eivät tiedä mitä tekevät ja Huorasatu eivät ole mitään ihan kevyintä luettavaa. Sopivimmaksi saarilukemiseksi osoittautui kuitenkin klassikkoteos Olemisen sietämätön keveys, johon on pitänyt jo pitkään tarttua, mutta nyt se suorastaan tippui käsiimme. Kirjan kanssa tuli itkettyä, tuskailtua ja palattua uudelleen ja uudelleen edeltäneisiin tapahtumiin, jotta olisin pysynyt edes puoliksi kärryillä. Nimestäkin voi jo päätellä, että kirjan avulla voi joutua päivittämään omaa reissu- tai ehkäpä jopa elämänfilosofiaansa, olihan se sen verran diippiä luettavaa. Ja jos Usva sattumalta nyt luet tätä, niin kiitos kirjasta, ostettiin se tosiaan Kecililtä pois kuljeskelemasta!

Majoituttiin Kecilillä Coral Bayn rannalle, josta jaksettiin jopa kahtena päivänä kävellä Long Beachille, jonne nopeimmillaan on noin kymmenen minuutin matka. Tosin pitkällä biitsillä ei hirveästi ollut mitään erikoista, ranta ei oikein soveltunut snorklaamiseen ja porukkaa oli enemmän, joten mitäpä me sillä puolella oltaisiinkaan tehty. Kalastajakylään puolestaan kävelimme yhtenä päivä, kun olimme sinne menoa onnistuttu lykkäämään jo viikon ajan. Matka oli sen verran rankka, että jos oltaisiin siitä etukäteen tiedetty, niin oltaisiin varmaan onnistuttu lykkäämään sinne menoa vielä toisellakin viikolla. Erityisesti kalastajakylän ja Long Beachin väli oli niin täynnä varjotonta kohtisuoraa hiekkamäkeä, että noin 40 °C lämpötila ja kenkävalintana släpärit eivät muodostaneet mitään ihanteellisinta yhdistelmää kevyelle kymmenen kilometrin extreme walkille.

Huonoja puolia jos saaresta haluaa etsiä, löytyy ne hinnasta ja laadusta. Hintataso on saarella pääsääntöisesti korkea, kalastajakylästä sai tavaroita ja ruokaa kuitenkin vähän halvemmalla. Alkoholia saa harvoista paikoista, sillä saarella suurinosa ihmisistä on muslimeja. Pieni kalja maksoi kaupasta 10 ringgettiä (2,5 e), joten kaljaa olisi kyllä kannattanut kantaa repullinen saarelle mantereelta mukana, jos olisi vaan kauppaan ehtinyt. Ruoka on myös saarella kallista, ja jokaisessa ravintolassa tuntui olevan juuri samat annokset tarjolla. Annoksia on listassa paljon, mutta turhaa oletin ruuan olevan samallaista kuin se, mitä esimerkiksi söin edellisenä päivänä, vaikka kyseessä oli sama annos. Palvelu oli usein myös huisin hidasta, ruokalistoja sai hakea itse pöytään ja tilauksen halutessa piti välillä juosta tarkoilijan perässä, jotta tämä suostuisi ottamaan tilauksen vastaan. Saarelle saapumisen ja sieltä poistumisen ajankohtaa kannattaa myös miettiä tarkkaan, sillä viikolla Kecil on ihanan rauhallinen, mutta viikonloppuisin paikalle ryntäävät malesialaiset turistit, koska Perhentianin saaret ovat suosittu viikonloppukohde. Saimmekin viikonloppujen aikana todistaa malesialaisten ilmapalloviestejä, ”I can’t keep calm because I’m on vacation #Perhentian2016”-paitoja ja ylitsepursuavia veneitä, jotka kuljettivat riemusta kiljuvia malesialaisia snorklaamaan niin, että pelastusliivit vain natisivat.

Yöelämää ei Coral Bayn puolella ole ollenkaan, mutta me istuimme monet illat Ombakin ravintolassa leffaillassa. Nähtiin aikamoinen variaatio elokuvia Bullocin hassunhauskasta agenttikyttäkomediasta Piin elämään. Muut illat menikin sitten nettiravintoloiden läpi pomppiessa, kun piti löytää se saaren ainut sillä hetkellä toimiva netti, että saataisiin ajan tasalle Suomessa seinille hyppivät vanhemmat.

Olemme keränneet reissulla matkaan kaikki saippuat, jos yöpaikoissa on tarjottu niitä ilmaiseksi. Tälläkin hetkellä meillä löytyy vielä joku kymmenen pikkusaippuaa, joita olemme ottaneet käyttöön, kun olemme uuteen paikkaan siirtyneet. Olemmekin ottaneet tavaksi poislähdön kanssa sen, että kun saippua kuluu loppuun, on aika vaihtaa paikkaa. Siispä saippuan loppuminen, ja ehkäpä vähän myös Juhon kasvava kyllästyminen jatkuvaan snorklailuun ja ihon polttamiseen, johtivat sitten siihen, että päätettiin ottaa vielä nokka kohti Taman Negaran kansallispuistoa ennen kuin menemme Kuala Lumpuriin. Kohta pitäisi alkaa ottaa myös ajatus kotiin tulemisen suuntaan, mutta jos sitä nyt kuitenkin vielä hetken ajattelisi jotakin ihan muuta…

Puspus, Essi

IMG_5689

IMG_5682

received_1755434041363983

received_1755433981363989

IMG_20160417_211833

received_1755433998030654

IMG_20160417_212408

received_1755434004697320

received_1755434001363987

received_1755434051363982

 

 

 

Eihän tämän nyt näin pitänyt olla

Minäpä kerron teille tarinan päivästä, jona lähes kaikki meni pieleen.

Oltiin nautittu saarielämästä Thaimaan Koh Taolla lähes kahden viikon edestä, pääasiallisina päivärutiineina nukkuminen, syöminen ja snorklaaminen. Turistilaumojen paljous alkoi kuitenkin jo puuduttaa sen verran pahasti, että haluttiin suunnata jollekin muulle saarelle parempien kalavesien toivossa. Jo aiemmin oltiin kuultu muutamalta reissututulta Perhentian saarista Malesiassa ja sovittiinkin saarista pienemmälle, Pulau Perhentian Kecilille tärskyt kahden suomalaistuttavan J:n ja S:n kanssa. J ja S kerkesivät Kecilille meitä ennen, ja kertoivatkin jo ekana iltanaan, että saari on hyvin lähellä paratiisia. Tuo pieni heitto auttoikin meitä loppupeleissä hyvin paljon, ilman sitä oltais varmaan heitetty hanskat tiskiin jo matkan alkumetreillä.

Koska matka Koh Taolta Pulau Kecilille pitää sisällään lauttamatkan, useamman bussimatkan rajanylityksineen ja taas yhden kyydin veneellä, vaatii se myös aika paljon aikaa. Hetken selviteltyämme päädyimme ostamaan liput Malesian Butterworthiin Mr J:ltä, jonka bungaloweissa nukuimme yhteensä yli kaksikymmentä yötä. Useampaan kertaan tarkistettu reitti kuulosti todella hyvältä: 21:00 lähtevällä lautalla suunnattaisiin Suratthaniin, josta jatketaan puoli seitsemän bussilla Hat Yaihin ja siitä eteenpäin Butterworthiin, jossa aikataulun mukaan pitäisi olla noin kello 14:00 (varmaankin Thaimaan aikaa). Karttoja hieman tutkineena ja samoja teitä osittain kulkeneena pidin aikataulua melko kunnianhimoisena, mutta thaimaalaiset bussikuskit tuntien en suinkaan mahdottomana. Koska aikataulu varmistettiin useampaankin otteseen, päätettiin ostaa easybook.comin kautta jatkoliput Butterworthista Kuala Besuttiin samalle illalle, jotta päästään aamun veneellä saarelle, sillä Essin sanoja lainatakseni ”mikä tässä muka voisi mennä pieleen”. Vaihtoaika Butterworthissa kuulosti muutenkin niin ruhtinaalliselta, että suunniteltiin jo pikaista vierailua George townissa, aurinkorasvat kun sattuvat pienillä saarilla olemaan varsin kalliita.

Matkaan siis lähdettiin toissa torstaina hyppäämällä yölautan kyytiin Koh Taolla, Suratthaniin asti matka sujuikin paremmin kuin hyvin, unikin maittoi keinuvassa paatissa yllättävän makoisasti. Pienten sekaannusten vuoksi ei vain keretty oikein syömään illalla ja eväätkin jäivät ostamatta. Mr J:n tilaama kyytikin tuli hakemaan meitä sovitusti viis yli viis, joten aateltiin käydä nappaamassa pientä aamupalaa bussiasemalle päästyämme. Nooh, kaikille Thaimaassa reissaneille tuttuun tapaan bussiaseman sijasta meidät keikautettiin lavalta matkatoimiston eteen ja lähellä ei tietenkään ollut yhtäkään kauppaa tai raflaa, joka olisi ollut auki ennen auringonnousua. Lisäksi porukkaa lähdettiin kuskaamaan toimiston edestä erinäisiin suuntiin hyvin epämääräisellä aikataululla, joten kauemmaksi ei uskaltanut lähteä, sillä kyytiä ei tietenkään halunnut missata. Matkatoimiston leidi vaikutti kaikinpuolin mukavalta ja tomeralta, pian hän jo pyysikin meidät Malesian puolelle matkaavat toimistoon käymään lippujen vaihtoa varten. Taas tuttuun tapaan vanha kuponki pois ja uusi tilalle. Lähes kolmen kuukauden kokemuksella Thaimaassa oli jo tottunut liiankin hyvin siihen, että lippu ja siinä olevat tiedot aina vähenevät matkan edetessä. Paineltiin siis takaisin pihalle odottamaan noin puolen tunnin päästä starttaavaa kyytiä, jonka piti useamman tarkistuksen jälkeen olla oikea bussi, ei suinkaan minibussi.

Hetken aikaa pihalla oltuamme sanoin Essille, että pitää käydä nappaamassa vielä kuva alkuperäisestä lipusta(suosittelen kaikille, vahingosta viisastuneena) jossa on Mr J:n puhelinnumero, jahka leidi tulee nakkaamaan meidät bussiasemalle. Hänen aiempi reissunsa kuitenkin venyi ja venyi, ja vihdoin kymmenen minuuttia alkuperäistä aikataulua jälessä toimiston eteen saapui toinen turisteja bussiasemalle kuskannut mies ja käski meidät kaksi Butterworthiin matkalla olevaa hyppäämään kyytiin.
Hetkeä myöhemmin hän dumppasi meidät, ylläriylläri minibussiaseman pihaan ja sanoi, että kuski poimii meidät kyytiin 7:20. Verisuoni alkoi pullistua päässä jo tässä vaiheessa, mutta ajateltiin, että näin tämä varmaan sitten on tarkoitettu. Onneksi aseman läheltä löytyi Familymart, niin päästiin ostamaan vähän banaania evääksi matkalle, ikinä kun ei voi olla varma milloin seuraava sauma syömiseen sattuu kohdalle.Kello vierähti jo puoli kahdeksan puolelle, kun vihdoinkin joku viittelöi meidät hyppäämään vieressä olleeseen minibussiin. Oltiin aiemmin varmistettu, että kyseinen rottana huristelee Hat Yaihin, joten oltiin varmoja, että suunta on oikea.

Yhden pysähdyksen taktiikalla kulkenut minibussi saapui kuin saapuikin Hat Yaihin, ja vain muutaman tunnin meille kerrotusta aikataulusta jäljessä, kello 13:45. Kuljettaja potkaisi meidät pihalle ja käski odottaa viisi minuuttia, jolloin seuraava minibussi tulisi noutamaan meidät. Ei tullut. Puolen tunnin odottelun jälkeen hermot alkoivat olla jo sen verran kireällä, että luovuttaminen oli lähellä. Tärkeäksi osoittautunut kuva MrJ:n puhelinnumerosta oli jäänyt ottamatta, sillä leidi ei ollut ilmaantunut takaisin Chewwang (tai vastaava) nimisen matkatoimiston eteen ennen meidän noutajaa. Kukaan bussiaseman työntekijöistä ei, Thaimaalaiseen tapaan, ollut kiinnostunut meistä pätkääkään, heillehän meistä voisi olla vain hyötyä uuden asiakkaan muodossa, mikäli alkuperäinen kyyti jättää noutamatta. Kävin sitten etsimässä bussiaseman takaa yhden englantia puhuvan henkilön, joka kertoi Butterwothiin menevien bussien lähtevän aseman takaa olevalta tieltä. Juoksin kyseistä katua edestakaisin etsien matkatoimistomme konttoria tai bussia, siinä onnistumatta.

Kellon napsahtaessa puoli kolmeen, päätettiin yrittää mennä puhelimella nettiin ja etsiä sieltä puhelinnumero. Ei muutakuin kalliit datapaketit päälle ja googleen. Ei toimi. Jostain syystä puhelin ei suostunut käyttämään mobiilidataa Thaimaassa, vaikka mitään estoja ei päällä pitäisi ollakkaan. Nettiepisodin jälkeen konstit alkoivat olla aika vähissä, joko ostetaan uudet liput Malesiaan tai jäädään yöksi Hat Yaihin. Juoksin siis äkkiä tarkistamaan, vieläkö keretään saman päivän aikana kyytiin ja ensimmäisessä paikassa lipunmyyjä kertoi heidän viimeisen minibussinsa Butterworthiin lähtevän kolmelta. Minuutin mietittyäni juoksin Essin luokse ja päätettiin hypätä kyseiseen kyytiin, myyjä kun kertoi matka-ajaksi neljä tuntia, johon päälle tulisi aikaerosta johtuva tunti. Todettiin, että Malesian puolella jää riittävästi aikaa nostaa rahaa ja käydä syömässä jotain, koko päivä kun oltiin menty muutaman banaanin voimalla. 

Vaikka minibussi lähtikin Hat Yaista puolisen tuntia myöhässä kyytiläisten keräämisen takia, rajalle asti kaikki sujui ongelmitta. Thaimaan puolella rajaa molemmille napsahti maastapoistumisleimat passiin totuttuun tyyliin, mutta Malesian puolella sormenjälkienoton jälkeen mulle vaan todettiin, että sun täytyy mennä käymään toimistossa. Minä, joka vihaan ja pelkään kaikkia mahdollisia rajamuodollisuuksia ja auktoriteetteja, etenkin ulkomailla hätäännyin ja käskin Essin odottaa rajan toisella puolen.
Toimiston ukko sitten tuijotti mua hieman kummissaan ja kysyi miksi mut oli hänen pakeilleen käsketty. Kerroin, että ei kyllä ole mitään tietoa, ja tuosta vastauksesta hän lähes suuttui sekä totesi ”miksi et kysynyt?” Täytyy kertoa, että ei käynyt paljoa sillä hetkellä mielessäkään, että olisin edes saanut kysyä. Nooh, toimistosedän ilmehän tästä kirkastui ja hän totesi minulle, hyvin omahyväinen ilme naamallaan: ”minäpä tiedän!” Ja kohta tiesin minäkin. Ei, mulla ei ollut mystisiä sakkoja maksamatta, eikä kukaan ollut varastanut identiteettiäni. Kyseessä vain oli, ilmeisesti, pistotarkastus sellaisille haaremihousuisille maahantulijoille, joilla on aiempia käyntejä Malesiassa lyhyen ajan sisällä. Ainakin minä selvisin vastaamalla muutamaan kysymykseen reissumme kulusta, sekä kertomalla, että olen vain lomailemassa Malesiassa toista kertaa reissun aikana. Utelun jälkeen toimistosetä napautti kolmen kuukauden leiman passiin ja kysyi, kauanko aion olla Malesiassa. Kerroin etten tiedä.

Hetken matkaamme viivyttäneen toimistoepisodin jälkeen kapusin takaisin minibussiimme, jonka lähtöä kuski halusi lykätä syystä jota emme tiedä. Kun hän vihdoinkin hyppäsi takaisin rattiin hyvästeltyään (ei suinkaan lopullisesti) kaverinsa, päätti hän lähteä huristelemaan kohti etelää pienimpiä mahdollisia teitä moottoritien sijasta. Ehkä kyseessä oli piheys tietullien suhteen, mutta välissä jo hieman kuumotti, että minne meidät ollaan viemässä muilutettaviksi.
Noin puoli tuntia pikkuteitä ajeltuamme katsoin kelloa ja totesin sen olevan jo yli puoli kahdeksan ja matkaa oli jäljellä vielä noin 140 kilometriä. Onneksi olimme jo palaamassa moottoritielle, joten pidin mahdollisuuttamme keretä jatkobussiin edes hieman realistisena.

Kahdeksan aikaan kuskimme päätti poiketa tankille, jossa hänellä ei tuntunut olevn mitään kiirettä. Ensimmäisen tupakan jälkeen hän päätti sytyttää toisen, sillä tuntia aiemmin rajalla hyvästelty kaveri kurvasi pihaan omalla minibussillansa. Tankkaamisen tai ihmisten siirtelyn sijaan kuskeja tuntui enemmän kiinnostavan toistensa genitaalialueiden koskettelu vaatteiden lävitse. Kun körssit oli saatu poltettua, munat hiplailtua ja auto tankattua pääsimme vihdoin jatkamaan matkaa. Melkein. Matka stoppasi sadan metrin jälkeen, kun kaksi kuskikaverusta päättivät polttaa vielä yhdet savukkeet. Essi totesi kellon olevan jo yli kahdeksan, joten olimme jo käytännössä varmoja, että edes thaimaalaisen kuskin ajaessa emme kerkeä seuraavaksi aamuksi veneelle.

Tupakkien jälkeen kuskit päättivät siirrellä meitä kyytiläisiä vanien välillä niin, että toiseen menivät Butterworthiin matkaavat ja toiseen George towniin kulkevat. Uuden kuljettajamme kaasujalka oli varsin raskas, ja kerran kuski päätti ohittaa yhden rekan pientareen puolelta. Varttia vaille yhdeksän kuljettaja vihdoin poistui motarilta, ihan vain käydäkseen kääntymässä liittymän varrella olleessa tietullissa ja palasi muutaman minuutin päästä takaisin oikealle tielle.

Viisi yli yhdeksän kuski löi jarrut pohjaan ja kailautti: ”Butterworth bus terminal”, me kyytiläiset tuijotimme ihmeissään toisiamme ja hyppäsimme kyydistä kuskin niin käskettyä. Edellisestä vierailusta viisastuneena osasimme päätellä, että asema olisi viereisen työmaa-alueen takana, mutta perille kuljettaja ei meitä halunnut kyyditä. Rinkat selässä kiirehdimme lippuluukulle, jossa saimme iloksemme todeta, että ehdimme kuin ehdimmekin Kuala Besuttiin menevään yöbussiin. Essi jäi vaihtamaan nettitikettejämme oikeisiin ja minä juoksin vajaan kilometrin päässä olleelle automaatille nostamaan käteistä, sillä saarella automaattia ei tulisi olemaan.
Takaisin asemalle päästyäni katsoin lippuja ja huomasin niiden olevan väärät. Onneksi aikaa oli tarpeeksi lippujen korjaamiseen, muuten olisimme jääneet pahasti välille. Ruokaa ei oltu syöty sitten aiemman päivän kello viiden, jos niitä paria banaania ei oteta laskuihin, eikä asemalta tietenkään löytynyt mitään mukaan otettavaa vegeruokaa. Onneksi bussissa uni tuli melkein samantien, joten nälkä kerkes unohtua ennen Kuala Besuttiin saapumista neljältä aamuyöstä. Siellä sitten vihdoinkin pääsi nauttimaan, ah niin herkullisesta annoksesta kuppinuudeleita, että jaksoi odottaa saarelle pääsyä.

Loppu hyvin, paremmin kuin hyvin. Perhentian Kecilille rantauduttuamme nappasimme pikaisesti aamupalaa, ja sen jälkeen suuntasimme J:n ja S:n meille etukäteen varaamaa merenrantabungalowiamme kohti. Perillä todellakin odotti paratiisi, meidän terassilta näki koko Coral Bayn rannan ja auringonlaskun. Samalla löytyi se kauan haaveilemani paikka riippumatolle, muutaman metrin päässä kuohunnut meri rauhoitti päivän snorklaamisesta väsyneen reissaajan ja riippumattoon päästyä saattoi jo hieman nauraa matkalla sattuneille vastoinkäymisille.

Terve vaan,
Juho

20160403_130723

GOPR6699_1460194461846_high

Veturi, taksi, valtamerilaiva

Olen maininnut jo aiemminkin siitä, että me tykkäämme juhlia kaikenlaisia kissanristiäisiä. Tänään meillä onkin taas syytä juhlaan, sillä reissumme on saavuttanut erityisen merkkipaalun. Jos hääpäivien nimityksiä mitattaisiin päivissä, olisikin meillä ja reissullamme tänään kymmenkertainen posliinihääpäivä. Päätimme juhlistaa tätä merkittävää virstanpylvästä julkaisemalla blogipostauksen numeroista.

10 000: Kulutetut eurot reissun päällä. Tosin tuo summa tuli jo täyteen eilen, jolloin nyt taidetaan olla yli kymppitonnin 27 ja puoli euroa.

204: Tunnit (eli kahdeksan ja puoli päivää), jotka ollaan vietetty maasta, kaupungista tai kylästä toiseen siirtyen lentämällä, busseillen, junaillen tai veneillen.

200: Vietetyt päivät reissussa.

102: Ladattua kuvaa Instagramiin. Tämä on aika supistettu otos siitä, kuinka monta kuvaa meillä on kaikilla muistikorteilla. Odottakaa sukulaiset ja ystävät innolla, aion pitää niistä 30 000 kuvasta sitten diaesityksen, jossa kerron jokaisesta kuvasta erikseen muutaman minuutin mittaisen selostuksen. Tilaisuudessa omat eväät ja juomat ovat sallittuja ja jopa suositeltuja.

58: Tulevan kämppämme neliömäärä. Kyllä, saimme viimein asunnon. Kiitos kaikille, jotka jollakin tavalla oli sotkettu tähän asuntorumbaan, jota olemme viimeisimmät viikot käyneet.

49: Vietetyt yöt miljoonakaupungeissa.

47: Eri kotien/majoituspaikkojen, ihan miten niitä haluaakaan kutsua, lukumäärä.

39: Rinkkakilot mukana tällä hetkellä, käsimatkatavaroita ei uskalla punnita. Yritetään tästä painosta puhuttaessa aina vedota siihen, että meidän rinkat itsessään on tosi painavat. Syy ei ainakaan voi olla siinä, että meillä olis liikaa tavaraa mukana.

34: Ostettujen uusien vaatekappaleiden määrä. Puolustukseksemme voin kyllä sanoa sen, että kyllä se hajottaa pitää 200 päivää samoja vaatteita. Pari uutta mekkoa välillä saattaa olla halpa mielialalääke.

28: Etsityt geokätköt.

25: Luettujen kirjojen määrä. Kerrankin ei ole ollut tekosyitä, joiden takia ei ehtisi lukemaan. Erittäin yllättävää on se, millaisia kirjoja reissusta sattuu löytämään. Teoksia on tullut luettua vuoden 2014 Finlandia-palkinnon voittajasta Maria Kallio -dekkareihin.

21: Otettua polaroidkuvaa.

20: Julkaistut blogitekstit, joiden takia on välillä huudettu toisillemme, itketty ja heitelty tablettia ympäri huonetta.

19: Näin monella erityyppisellä kulkupelillä matkaa on taitettu (esimerkiksi lossi, tuktuk, e-bike, banga, jeepney ja pitkähäntävene).

12: Koluttujen leffateatterien lukumäärä neljässä eri maassa.

10: Lähetettyjen työhakemusten määrä. Positiivista on, että molemmilla on jotakin töitä jossakin vaiheessa, sitten kun täältä viitsimme kotiutua.

9: Lennot, joiden jokaisen aikana on ehtinyt miettiä muun muassa perhosefektiä ja pelastusliivien sijaintia.

8: Kulutettua rasvaputellia. Olisi pitänyt raahata useampi mukana Suomesta, sillä varsinkin aurinkorasva on esimerkiksi Thaimaassa turhan kallista, mutta eihän se Juho antanut minun täyttää rinkkaani kuin kuudella purkilla.

7: Pelottavat kohtaamiset luontokappaleiden kanssa. Tähän mahtuu muun muassa sekopäisten hanhien hyökkäys, kalan kiinni iskeminen hampaillaan nilkkaani niin, että veri vaan lensi, sekä uiminen kolmimetrisiä myrkyllisiä merikäärmeitä pakoon. Tosin merikäärmeet olisivat ehkä saattaneet voittaa sen kilpauinnin, joten tilanne näytti ehkä uhkaavalta vain meidän näkövinkkelistä.

6: Kärsittyjen burmalaisten vatsatautien/ruokamyrkytysten määrä.

5: Tällä reissulla vierailtujen maiden lukumäärä. Turhaa kiirettä emme siis ole pitäneet, mutta emmehän me mitään maabongareita olekaan.

4: Kirjoitettuja reissureportaaseja Kalajokilaakso-lehteen.

3: Reissun kolme WTF-hetkeä: auton töytäisemäksi joutuminen, ”ampumavälikohtaus” paikallisen pikkupojan ja kuulapyssyn kanssa, kun emme suostuneet antamaan hänelle rahaa, sekä vesi-ilmapalloisku, jossa Juhon selkään heitettiin valtava vesi-ilmapallo ohi kaahavan mopon selästä.

2: Vierailua sairaalassa.

1: Yksi ja ainut kerta, jolloin olen näppäillyt itseni Finnairin sivuille ja etsinyt seuraavalle päivälle lennot Suomeen, kun Juhon valitus kaikesta kävi täysin ylivoimaiseksi.

Tämmöisistä luvuista on siis koostunut meidän viimeisimmät 200 päiväämme. On ollut vaikeaa, mukavaa, raastavaa, hauskaa, pelottavaa, surullista, raskasta, onnellista, tukalaa ja ylitsepursuavan parasta. Näiden päivien perusteella voisin vetäistä sellaisen loppukaneetin, että tekisin kaiken kyllä myös uudestaan. Ainakin viimeistään siinä vaiheessa, kun on dementia iskenyt, eikä enää muista niitä vaikeita päiviä.

Puspus, Essi

20160216_171214-1

20160201_143627-1

20160309_155511-1-1

received_1744495205791200

received_1744495329124521

IMG_20160324_182236

IMG_20160324_181955

PhotoEditor-1457388358813-1

Ongelma

Mistä löytyy se Burma, josta olen saanut lukea useammasta matkablogista? Se Burma, jossa ihmiset tulevat luoksesi ihmetyksen ilme kasvoillaan ja kyselevät kummissaan, mistäpäin maailmaa valkonaama on tulossa. Mun täytyy kertoa, että en tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että näiltä alueilta joissa me ollaan kuljettu, sitä ei ole löytynyt. Mukana on toki ollut niitäkin hetkiä, kun paikalliset heiluttelevat meille mielellään kättään ja hymyilevät kauniisti, mutta ollaan me kyllä saatu nähdä täällä koko reissun julmimmatkin meille osoitetut ilmeet.

Kun me päätettiin tulla Burmaan, oltiin totaalisen riemuissaan siitä, että päästään turismin osalta rauhallisempaan maahan. Sellaiseen, jossa vierasmaalaiseen suhtaudutaan aidon lämpimästi ihmisenä, ei maailmaa kiertävänä lompakkona. Tottakai tiedettiin, että turismi on räjähdysmäisessä kasvussa ja että monet tunnetuimmat kohteet ovat jo nyt varsin suosittuja. Tietenkin ollaan myös itse kierretty hyvin perinteisiä reppureissukohteita, mutta minkäs sille mahtaa, kun monesta lähteestä on saanut lukea, että ne nyt vain ovat ne kauneimmat kohteet tässä maassa. Itse kuitenkin uskon, että tämä maa pitää sisällään niin paljon muutakin, kuin Mandalayn ympärillä olevat vanhat kaupungit, junamatkan Pyin Oo Lwinistä Hsipawiin, Baganin temppelit tai trekin Kalawista Inle Lakelle. Kuukausi vaan on varsin lyhyt aika keretä tutustumaan useampaan paikkaan lähes kaksi kertaa Suomen kokoisessa valtiossa, jossa tie- sekä rautatieverkko ovat varsin kehnossa kunnossa. Parin vuoden päästä netistä löytyy varmasti myös enemmän tietoa turismille avoimista paikoista, jolloin maassa reissaaminen eittämättä helpottuu. Tällä hetkellä kun ei vielä voi olla kovin varma, onko kaikille alueille meneminen täysin turvallista.

Tähän aikaan vuodesta Burmaa, tai etenkään Shanin osavaltiota ei voi luonnehtia kovinkaan kauniiksi. Kaikki näkemämme paikat ovat olleet todella kuivia, joka toki tiedettiin etukäteen, ajankohtamme kun sattuu sijoittumaan kuivan kauden loppupuolelle. Trekkailessamme kohti Inle-järveä kuljimme halki kuivempaakin kuivempien riisiterassien, joten pystyimme vain kuvittelemaan kuinka kauniin vehreää alueella on sadekauden lopulla. Nyt mieleen jäi punaruskea, pölisevä, kuivuuden vuoksi lohkeileva maa. Trekki oli kuitenkin todella hieno kokemus, sillä kumpuileva maasto sekä kaukana siintävät vuoret loivat usvan läpi puskevien aamuauringon ensisäteiden avulla mystisen vaikutelman.

Me tosiaan ollaan vierailtu Burman kahdessa suosituimmassa trekkikohteessa, Hsipawissa sekä Kalawissa. Hsipawissa meidän trekkailut jäi väliin kehnon sään sekä mahataudin takia, jälkimmäinen tosin meinasi pilata hommat myös Kalawissa. Trekkaaminen on todella kätevä tapa yhdistää liikunta, uuteen kulttuuriin ja uusiin ihmisiin tutustuminen sekä maisemien katselu. Meidän parin päivän trekillä oppaamme johdattivat seitsemän hengen poppoomme pieniin kyliin, joista yhdessä vietimme yön paikallisen perheen lattialla. Kuulostaa varsin romanttiselta ja harmittomalta, tosin siinä illan hämärtyessä tuli kyllä mietittyä, onko se sittenkään ihan ok.

Käsitykseni mukaan Inlen alueelle ei saa tai ei ole turvallista vaellella ilman opasta. Tämä johtaa siihen, että turistit suuntaavat nokkansa kohti paikallisia trekkioppaita, joilta sitten ostetaan omaan aikatauluun sopiva vaeltelu. Hupi on itseasiassa varsin halpaa, varsinkin jos saa yhdistettyä voimansa muiden reissaajien kanssa, sillä neljän hengen ryhmä saa reissun jo aika paljon halvemmalla hinnalla henkilöä kohden. Noin parinkymmenen ameriikan dollarin päivähintaa vastaan saa oppaan, yöpymisen, ruoat sekä tarvittavat kuljetukset järven halki, ja rinkkakin nakataan Inle järven alueella olevaan etukäteen varattuun hotelliin.

Mikä tässä hommassa sitten mietityttää? No, oppaaltamme saimme selville, että vaikka perhe, jonka lattialla nukumme saakin jokaisesta kuorsaajasta rahallisen korvauksen(reilun dollarin/nokka) ei kyläyhteisö muuten hyödy turisteista rahallisesti. Toki kylissä on aina muutama koju, joihin turistit käyvät sijoittamassa muutaman lantin kaljan, veden tai pähkinän himoissaan. Koska meidänkin kylässä turisteja oli varsin paljon, mutta isäntätaloja varsin vähän, heräsi mulle kysymys, mitä vaatii toimia isäntä- tahi emäntäperheenä trekkipoppoille. Oppaamme auliisti kertoivat, että se vaatii rahaa. Tietenkään meitä turisteja ei voida laittaa nukkumaan mihin tahansa maalattialle lehmien joukkoon, vaan talon täytyy olla tarpeeksi suuri sekä perheellä täytyy olla vara ostaa tarpeeksi suuri määrä peittoja, tyynyjä ja nukkuma-alustoja. Toisin sanoen tilanteesta hyötyvät, kuten lähes kaikkialle maailmassa, rikkaimmat. Toki tässä tilanteessa rikkaus ei tarkoita sadantonnin mersua pihalla ja lapsia merkkivaatteissa, vaan Burmalaisen pienen kylän mittakaavassa rikkautta. Meidänkin emäntänä toiminut mummeli oli elämänsä aikana vieraillut vain muutaman kerran parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevassa Kalawin kylässä. Uudemmilla sukupolvilla maailma oli vähän kuitenkin päässyt jo avautumaan, mummelin lapsenlapsi näppäili hymyhuulilla Korealaisen älypuhelinjätin kosketusnäyttöä lehmän kuorsatessa viereisessä huoneessa.

Vaikka suhtaudunkin mietteliäästi tämän tapaisiin trekkireissuihin, en tarkoita sitä, että jättäisin sen seuraavalla kerralla tekemättä, harmittaa vain, kun raha kulkee rahan perässä. Lisäksi Hsipawiin on muodostunut erään majatalon ympärillä tietynlainen imperiumi, jota majapaikan omistaja herra C johtaa Pohjois-Korealaisin ottein. Alueen muut pienyrittäjät on ostettu pois markkinoilta, joten kyseisen majatalon toiminta on hieman kyseenalaista. Netistä varmasti löytyy lisää tietoa tiedonjanoisille, me lukaistiin herra C:n toiminnasta parista paikasta ja päätettiin tuhalata rahamme muualle.

Trekillä pääsi kuitenkin näkemään paljon enemmän ”aitoa” Burmaa, vaikkakin jokaisen kulkemamme kylän lävitse menee päivittäin kymmeniä turisteja. Kävellessä pääsi myös kyselemään oppailta paljon burmalaisten arjesta, ruokailutottumuksista sekä koulutuksesta. Samalla tutustuttiin trekkiporukkamme muihin jäseniin, joiden kanssa sitten vietettiinkin yksi pidempi ilta Nyaung Shwessä vaeltelun jälkeen.

Suurimmaksi ongelmaksi Burmassa koen kuitenkin juntan. Burmaileva turisti ei voi millään välttyä kyseisen elimen tukemiselta, sillä lähes kaikkien sisäänpääsymaksujen kirstunvartioina toimii juntta. Lisäksi Inle-järven tai Baganin alueelle tultaessa joutuu maksamaan aluemaksun (12500 kyat ja 25000 kyat), joka suuntautuu käytännössä suoraan muualle, kuin alueiden kehittämiseen. Toki viime vuoden vaalien jälkeen maan hallinnon tilanne on muuttumassa, mutta paikallisten mukaan tilanne ei ole ainakaan toistaiseksi parantunut. Optimisti voisi toki ajatella, että päättäjät haluavat ensin kerätä ison potin rahaa kasaan, ja sitten kerralla parantaa tieverkostoa yhä kasvavien tarpeiden mukaan, mutta itse en tähän skenaarioon usko.

Vaikka Burmaan matkustavat turistit ovatkin pääsääntöisesti hieman kokeneempia reissaajia ja tietävät mitä odottaa, ollan saatu hämmästellä useaan otteseen sitä, kun ihmiset puskevat ottamaan kuvia paikallisista lupaa kysymättä. Myös todella suuressa osassa kuvista, mitä täältä näkee, on pääosassa paikallinen ihminen normaaleissa kotiaskareissaan. Ei siinä, burmalaiset ovat varsin kuvauksellista kansaa kauniine vaatteineen, kaularenkaineen tai aurinkovarjoineen, mutta uskon tämän olevan yksi suurimmisya syistä sille, miksi esimerksiki Inlen alueella paikalliset olivat jopa vihamielisiä turisteja kohtaan. Täällä normaaleista ihmisistä on tullut ”keräilyesineitä”, joista napsitaan kuvia ja esitellään sitten kotona. Ongelmaa ei olisi, jos turistit kysyisivät ensin luvan paikallisilta kuvan ottamiselle. Useimmissa tapauksissa lupa varmasti heltiäisikin. Me kyllä ollaan saatu todistaa pariin otteeseen myös erittäin vihaisia ilmeitä ja kommentteja paikallisten osalta tilanteissa, joissa lupaa ollaan pyydetty. Toisaalta, monet joilta lupaa on kysytty, ovat halunneet myös nähdä heistä otetun potretin.

Mikä Burmassa sitten mun mielestä on ollut parasta? Kokonaisuus. Vaikka monet voi saadakkin näiden kahden blogipätkän perusteella sellaisen kuvan, että koko maa on ollut meidän mielestä surkea, ei asia ole ihan näin. Me molemmat tykätään paikoista, jotka herättää ajatuksia, ja sitä jos jotain on Burma ollut. Mandalayhin en varmasti menis uudelleen, mutta Inwassa voisin pyörähtää. Yksittäisistä paikoista mainitsisin tän hetkisen osoitteen Baganissa. Vaikka kaikenmaailman patsaat ja temppelit alkaa tullakin korvista ulos, on täällä meininki todella hyvä. Tienvarsilla kerrotaan alueen olevan muovipussi vapaa, joten roskia ei ole ihan yhtä paljoa kuin muualla, turisteja on paljon, mutta alueen ollessa näin suuri, saa pagodoja ja temppeleitä tuijotella ihan rauhassa. Edes viime viikolla voimaan tulleesta pagodojen päälle kiipeämiskiellosta ei ole ollut mitään haittaa, ei sitä ole tähän mennessä missään merkein kielletty, eikä sitä ole kukaan valvonutkaan. Toki ollaan itse jätetty kiipeilyt muille, kavereilta vain kuultiin…

Jos multa joku tulis nyt kysymään, kannattaako Burmaan matkustaa, en osaisi vastata. Vaikka maa onkin todella mielenkiintoinen, niin on tämä myös varsin raskas. Toiaalta en todellakaan tarkoita, että tänne ei kannattaisi tulla. Haluan, että jokainen tekee itse oman päätöksensä. Itse voisin tulla uudelleenkin, menisin vain ihan uusille seuduille. Jos kuitenkin päätät suunnata Burmaan ja erityisesti Pyin Oo Lwiniin, kannattaa majoittua Orchid-hotelliin, josta huoneen saa parilla kymmenellä dollarilla. Paikan valtavat huoneet, kaunis miljöö ja hyvä ilmapiiri tekivät majapaikasta Burmapätkämme kohokohdan. Läheltä löytyy myös pari kaunista puutarhaa, joten paikassa viihtyy helposti useamman päivän.

Terve vaan,

Juho

20160303_174306-1

20160228_162723

20160228_105612-1-1

20160303_103241-1

PhotoEditor-1457387891797-1

PhotoEditor-1457387976921

20160225_133440

20160303_142741-1

PhotoEditor-1457388282292

PhotoEditor-1457416082800-1-1

20160303_152941

 

20160303_183222

20160302_122810-1

20160304_132656-1

20160225_125600-1-1-1

FB_IMG_1457330914895

FB_IMG_1457329922793

PhotoEditor-1457330884858-1-1-1-1-1

20160304_130921-2-1-1

 

 

Pettymys

Onko meidän pakko hehkuttaa Burmaa, koska kaikki muutkin tekevät niin? Onko maa kaiken tämän hypetyksen arvoinen, mitä netin ihmeellisestä maailmasta on saanut ennen tänne tuloa lukea, vai onko Burma täysin ylihehkutettu kohde? Tämän reilun puolentoista viikon Burmassa oleilun perusteella voisin sanoa, että me emme ole vielä aivan vakuuttuneita siitä, että tämä maa olisi jotenkin ylivertaisesti mahtavin matkakohde verrattuna esimerkiksi naapurimaihinsa. Tuntuu, että moni Burmassa matkustanut on vetänyt ne vaaleanpunaiset burmalasit päähänsä ja painellut läpi nämä muutamat pakolliset turistikohteet, välittämättä ollenkaan Burman negatiivisista puolista.

Onko tänne sitten eettistä matkustaa? Siihen en osaa vastata. On ja ei. Me olemme olleet nyt kahdessa isommassa kaupungissa täällä Burmassa, Yangonissa ja Mandalayssa. Roskaa on ihan joka paikassa. Kaikista vierailemistamme maista Burmassa on ehdottomasti pahin ongelma roskaamisen kanssa. Kaikki roskat nakataan maahan, oli kyseessä sitten yksittäisen ihmisen karkkipaperi tai ravintolaseurueen jätteet. Katukoirat sitten ottavat ja levittävät roskat pitkin katuja ruokaa etsiessään. Jätteet lopulta lakaistaan puista tippuvien lehtien joukkoon ja unohdetaan sinne, minkäänlaisia koottuja kaatopaikkoja ei löydy mistään. Tästä tulee varmasti vielä suurempi ongelma siinä vaiheessa, kun matkailu täällä tulee räjähtämään käsiin.

Tänne matkaamisen eettisyyteen liittyy myös se, että jatkuvasti pitää tehdä pientä tutkimustyötä siitä, mihin se käyttämämme raha täällä lopulta päätyy, kummitteleehan maan historia kuitenkin kaiken taustalla. Matkailijan tulisi välttää monopoliasemaa hakevia majapaikkoja ja ostaa palveluita sekä tuotteita perheyrityksiltä.

Eläinten kohtelu on täällä myös yllättävän julmaa. Ajattelin etukäteen, että vallitsevana uskontona buddhalaisuus olisi vaikuttanut eläinten ja luonnon kohteluun positiivisesti, mutta enpä voinut olla enemmän väärässä. Ainoastaan eilisen aikana näimme, kuinka pieni poika potkaisi kissaa niin, että se lensi kaaressa ilman halki, nainen heitti koiran päälle kuumat teevedet, mies sylkäisi rauhassa maassa nukkuvaa koiraa ja eräs toinen
mies päätti heittää kadun toiselta puolelta koiria släpärillä. On surullista katseltavaa, kuinka sosiaalisesti hyväksyttyä täällä on eläinten kaltoinkohtelu, eikä sitä myöskään pelätä näyttää myöskään turisteille.

Etukäteen sai myös lukea siitä, kuinka ystävällisiä ja pyyteettömiä ihmiset Burmassa ovat. Täällä kuitenkin osataan jo ottaa turisteista rahallisesti hyöty irti. Turisteille muistetaan lyödä tuotteisiin ja palveluihin omat hintansa, monesti hinnoittelu tapahtuu ihan pärstäkertoimen mukaan. Listoissa ei yleensä lue tästä syystä hintoja, joten kannattaa kysyä aina etukäteen paljonko mikäkin maksaa. Näin välttyy siltä, ettei käy kuten meille, ja joudu maksamaan paikallisten ruokapaikassa parista limpparista ja kahvista 3000 kyattia, kun passeli hinta olisi ollut 1500 kyatin paikkeilla. Summa ei ole iso (3000 kyattia on vähän yli kaksi euroa), mutta kyllä se kyrpii maksaa tuplahintaa. Tällä tavalla hinnat myös vain jatkavat koko ajan nousuaan, jos jokainen turisti tyytyy kiltisti maksamaan kaksi kertaa enemmän kuin paikallinen. Paikalliset osaavat myös kaupata palveluitaan aika aggressiivisesti täällä kaupungeissa, joten harvoin sai kulkea kadulla ilman, että kyytiä ei olisi tultu tarjoamaan sitä 17 000 kertaa.

Toki onhan Burmassa myös ihmisiä, jotka ovat iloisia, pyyteettömiä ja hyvällä tavalla uteliaita. Lapsille on saanut heiskutella, ja meistä on haluttu ottaa kuvia. Kuitenkin tämä kaikki tuntuu jotenkin niin hirveän pliisulta Filippiinien jälkeen, missä se ystävällisyys ja kiinnostus on täysin ylitsepursuavaa.

Burmassa kuitenkin erityistä ihmetystä ja kiinnostusta on herättänyt se, että naisella on tatuointeja. Minua on osoiteltu lukuisia kertoja, ja olen käynyt paikallisten miesten kanssa useita keskusteluja, jotka ovat menneet aina samalla kaavalla:

Mies: ”Tattoo!” (Osoittaa kättäni)
Minä: ”Öö yes, heh heh.”
Mies: ”S ngya sanyya ko hcain saatmapyat de bharsarpyanso shin aouttwinhpawpyahtarrsaw mhaathkyetpayyraan.” (Osoittelee kovasti omia tatuointejaan)
Minä: ”Öö yes, nice.” (Näytän peukkua)

Siinäpä sitten ollaan erilaisin sormimerkein kommentoitu toistemme tatuointeja ja lopulta jatkettu matkaa. Burmassa melkein jokaisella miehellä on tatuointi, yhdelläkään naisella emme ole kuvia nähneet. Englantia täällä ei tunnu puhuvan kuin ne, jotka ovat turistibisneksessä jotenkin mukana. Kauppakojuissa ja takseissa osataan sanoa usein muutama sana englanniksi, yleensä numerot, ja paikallisten ruokapaikoista löytyy yleensä yksi, joka osaa avata listaa englanniksi turisteille.

Pukeutumisessa tulee oltua täällä myös tarkempi kuin naapurimaissa. Jos olen kävellyt kaupungilla shortseissa tai topissa, on ollut kyllä puolialaston olo. Paikalliset käyttävät pääsääntöisesti lungia ja pitkähihaista paitaa, joten myös turistit liikkuvat täällä yleisimmin paremmin verhoiltuina. Muuten hyvä, mutta kaupungeissa on päivisin ollut noin 34 astetta lämmintä, mutta ainakin vielä on pystynyt kituuttamaan suht siveellisellä vaatetuksella.

On Burmassa kuitenkin myös paljon nähtävää ja koettavaa, sitä en missään nimessä kiistä. Pagodat ja muut nähtävyydet ovat todella kauniita, mutta turisteja on yllättävän paljon. Itse pidin erityisesti Yangonin Circular Trainista, sillä siinä pääsi näkemään paikallista kaupustelukulttuuria ja Yangonin eri puolet. Kolmen tunnin junamatka kiersi ympäri kaupungin ja tämä lysti maksoi vaivaiset 200 kyattia (alle 20 senttiä) henkeä kohden. Oli mielenkiintoista nähdä, kuinka yhden vaunun sisällä voidaan lyödä vetoa, myydä kukkia ja tehdä ruoka-annoksia kätevästi mukana kannettavassa matkaravintolassa. Seuraavalla pysäkillä kaupustelijat jäivät joko pois tai vaihtoivat vaunua, ja uudet myyjät astuivat sisään. Juho jopa innostui testaamaan matkan aikana paikallisen miehen tarjoamaa betelpähkinää. Kokemus osoittautui yllättävän hauskaksi, ainakin minun ja paikallisten mielestä, jotka jaksoivat nauraa Juhon reaktiolle päätepysäkilleen asti. Yangonissa sijaitseva Shwedagon pagoda on myös näkemisen arvoinen, onhan se niin valtava kultainen, timanteilla ja rubiineilla koristeltu rakennus, ettei sitä voi kuin ihmetellä. Alueelta löytyy myös niin paljon piilopaikkoja, mihin voi tulla rauhoittumaan ja lueskelemaan kirjaa, jolloin pagodalla saa vierähtämään helposti koko päivän.

Siirtyminen Burmassa paikasta toiseen ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertaista, kuin mihin naapurimaissa on saanut tottua. Toki rahalla saa ja hevosella pääsee, täällä ihan sananlaskun konkreettisimmassakin merkityksessä, hevosvaunuja kun löytyy useammastakin Burman matkakohteesta. Välimatkat ovat täällä pitkiä, eikä tänne ole vielä kehittynyt Thaimaasta tutuksi tullutta ”tarra rintaan”-turistimatkailua. Kyydit lähtevät kuitenkin usein joko myöhään illalla tai aamuyöllä. Nämä ajat eivät ole mitään maailman parhaita aikoja heräämisen tai B&B-varausten suhteen. Bussiasemat sijaitsevat yleensä noin kymmenisen kilometrin päässä isommista kaupungeista, eikä halvan kyydin saaminen sinne ole aivan niin yksinkertaista kuin luulisi. Mekin yritimme metsästää halvempaa kimppataksia, joka liikennöi säännöllisesti Yangonin keskustasta bussiasemalle. Kyyti oli kuitenkin ihan jatkuvasti täynnä, joten päädyttiin jakamaan taksi kahden tytön kanssa, joilla oli sama suunta. Taksilla piti sitten ajella puolitoista tuntia bussiasemalle, mistä syystä tytöt joutuivat ottamaan jalat alleen heti taksin saavuttua perille, sillä bussiasema oli valtava ja sokkeloinen, ja heidän bussinsa oli lähdössä viiden minuutin päästä. Tapasimme heidät uudelleen reilun viikon päästä ja saimme kuulla, että he olivat juuri ja juuri ehtineet onnekkaasti bussiinsa.

Bussit ovat kuitenkin täällä erittäin mukavia, niistä ei kyllä voi ollenkaan valittaa. Matkustettiin Yangonista Mandalayhin vähän kalliimmalla bussilla, kun halvimpaan ei ollut enää lippuja, ja saatiin matkalla pelata Rovion pelejä istuimen näytöstä, juoda bussissa tarjotut pullakahvit vilttiin kääriytyneinä sekä pestä bussiemon tarjoamilla hammasharjoilla hampaat. Kahdeksan tunnin bussimatka menikin ihan rattoisasti, kun jalkatilaa oli ruhtinaallisesti ja bussi oli miellyttävän pimeä.

Mandalayssa puolestaan ei missään nimessä kannata jättää tekemättä päiväretkeä läheisiin vanhoihin pääkaupunkeihin. Ollaan oltu tässä maassa vähän pahiksia, sillä taksissa on tullut istuttua enemmän kuin koko muun reissun aikana. Vuokrasimmekin siis taksin koko päiväksi 35 000 kyatilla (noin 27 euroa, ihan jäätävä summa ja olisihan sen voinut halvemmallakin saada) ja kävimme pyörähtämässä päivän aikana paikallisissa käsityötehtaissa, katsomassa munkkien ruokailua Mahagandayon luostarilla, näimme Sagaing Hillin lukemattomat pagodat, ihastuimme Inwaan ja tähystimme auringonlaskua tuhansien muiden kanssa U-Bein Bridgella.

Munkkien ruokailu oli ihan ylikansoitettu. Siellä kannattaa olla ajoissa, jos ei meinaa täysin jäädä turistimassan jalkoihin, ja meinaa saada muutaman kuvan räpsittyä. Sagaing Hillin pagodat olivat ihan näkemisen arvoisia, mutta ei mikään maailman mieleenpainuvin kokemus. U-Bein Bridge oli kokemuksena miellyttävä, Juho oli tosin ihan kauhuissaan. Silta on pitkä, mutta se ei ole mitenkään hirveän turvallinen, sillä porukkaa on paljon eikä pääosin sillassa ole minkäänlaisia kaiteita. Inwa oli ihastuttava. Sinne voisi jäädä pidemmäksikin aikaa, jos vaan siellä olisi majapaikkoja. Yleensä turistit menee ”kaupungin” nähtävyydet läpi hevoskärryn kyydissä, mutta me päätimme lähteä vain kävelemään, sillä emme kokeneet tarpeellisiksi nähdä kaikkea kolmea nähtävyyttä. Päädyimme vähän harhapoluille ihastelemaan Inwan kauneutta ja hidasta elämänrytmiä, mikä oli varmasti parempi ratkaisu, kuin ravata kiireellä nämä kyseisen paikan pakolliset nähtävyydet.

Onko Burmaa ja siihen kohdistuvaa matkailua varaa sitten vielä arvostella, kun maa on ollut kunnolla auki reissaajille vasta niin vähän aikaa? Ehdottomasti kyllä. Nyt on kuitenkin käsillä ne hetket, jolloin matkailua voidaan lähteä viemään joko hyvin väärään suuntaan tai sitten lähteä ohjaamaan sitä oikeille raiteille. Turistit voivat näyttää esimerkkiä muun muassa olemalla roskaamatta, hajauttamalla rahojaan useammalle tuottajalle ja tekemällä päivittäin ekologisia päätöksiä erilaisten palveluiden ja tuotteiden kohdalla.

Vielä on siis vähän kaksijakoiset fiilikset tästä maasta, mutta mieli voi ihan hyvin muuttua, sillä Burmailumme ei ole vielä edes puolessavälissä. Suuri kaipuu on rannalle, mikä myös vaikuttaa vähän negatiivisesti mielialaan. Myös se, että täällä tuntuu kroppa prakaavan ihan jatkuvalla syötöllä, tekee olon välillä aika raskaaksi. Meillä ei reissatessa ole kummallakaan ollut oikeastaan minkäänlaisia ongelmia vatsan kanssa ja reissua on kuitenkin takana jo melkein puoli vuotta. Täällä vuorotellen molemmilla on päällä jokin mahatauti tai ruokamyrkytyksen tapainen. Tästä voisi vetää vähän sellaisen päätelmän, ettei maan hygieniataso ole vielä hirveän kehittynyt. Emme nimittäin ole reissaajista ainoita, joilla kuulostaa olevan juuri Burmassa toistuvia ongelmia vatsan kanssa.

Suuret kaupungit ovat aina omalla tavallaan raskaita, joten toivoisin nyt loppureissun aikana voivani välttää niitä viimeiseen asti. Matkamme Burmassa jatkuu pienempiin paikkoihin seuraavaksi, ehkäpä Juho pääsee kertomaan seuraavassa blokkauksessa sitten siitä, kuinka löysimme sen ah, niin ihanan ja aidon Burman, josta ihmiset ovat niin kovasti vouhottaneet. Jännittää kyllä nähdä, tuleeko tämä maa lunastamaan meidän kohdallamme sen kaiken hehkutuksen, mitä se on osakseen saanut.

Puspus, Essi

20160222_142523-1

PhotoEditor-1456788942095

20160218_125235-1-1-1

20160222_173928

GOPR6575_1456587954642_high

20160219_115519-1

20160222_144152-1-1-1

 

Rakkaudesta lajiin

Lähes päivälleen neljä kuukautta sen jälkeen, kun oli vannottanut, että Samuille en enää mene, löysin itseni seisomasta Seatranin laiturilta Na Thonista. Syy Samuille palaamiseen ei suinkaan ollut saaren ah, niin ihana Chaweng Beach kännipäissään vesiskoottereilla huristelevien itänaapuriemme täydentämänä, vaan jo edelliskerralla tutuksi tullut frisbeegolfrata. Jenkkilästä kotoisin olevan Nigelin ja hänen vaimonsa Somin Mae Namissa pyörittämä Samui Disc Golf on toinen saaren kahdesta radasta ja viime viikolla saarella pelattiin useammat kansainvälisen frisbeegolfliiton PDGA:n alaiset kisat. Kuten moni lukijoista varmasti tietääkin, pelaan oikeassa elämässä frisbeegolfia varsin aktiivisesti ja viimeiset pari kesää olen saanut kunnian edustaa Team Discmaniaa. Koska lopullinen päätös Samuille lähtemisestä tehtiin ihan hetki ennen kisoja, päädyin pelaamaan niistä vain viimeisessä, jo kolmannen kerran järjestetyssä Samui Swine Classicissa, jonka teemaan kuuluu jenkkimeiningillä järjestetyt BBQ-juhlat.

Kisat toimi järjestelyiden osalta todella hyvin, vaikkakin suuri osa pelaajista oli tottunut vapaampaan elämänrytmiin niin hyvin, että ensimmäisen kierroksen alku hiukan viivästyikin. Nigelsin lämmin asenne kaikkia pelaajia kohtaan ja Somin jämäkällä asenteella johtama keittiö pitivät huolen siitä, että pelaajilla oli mukavaa, eikä kierrosten välissä päässyt iskemään nälkä. Normaalioloissa Nigelsin radalla on yhdeksän väylää, mutta kisaa varten naapuri oli antanut vuokralle oman niittynsä, joten kisaradalla oli yhteensä 14 väylää. Kisan ollessa kaksipäiväinen, pelattiin molempina päivinä 2×14 väylää, joiden lisäksi PRO-sarjan neljä parasta pelasivat yhdeksän väylän finaalin. Oma tavoitteeni kisaan oli sijoitus kolmen joukkoon, toki tiesin, että useamman kuukauden pelaamattomuus(jos palmuputtailua ei lasketa) tulisi aiheuttamaan haasteita.

Ensimmäisenä päivänä peli kulkikin juuri niin hyvin kuin sen voi olettaa kulkevan pitemmän tauon jälkeen: 28 väylään mahtui 11 birdietä, mutta lisäksi muutama sössitty väylä. Ensimmäisen päivän jälkeen olin tuloksessa 2 alle parin, jolla ansaitsi kehnon 9. sijan. Suurimpina virheinä oli kisan toiselta väylältä ottamani tuplabogi (5), olin kuitenkin puttaamassa kakkosta 15 metristä, sekä ekan päivän viimeisen väylän 6 metrinen birdieputti, jonka täräytin alaraudan kautta outtiin ja otin bogin.

Toinen päivä valkeni ensimmäistä synkempänä sekä tuulisempana ja kerkesin jo hetken miettiä, vaikuttaako tuuli peliini pahasti. Pelasin kuitenkin koko toisen päivän varsin varmaa peliä, enkä missaillut puttejakaan aikaisemman päivän tahtiin. Toisena päivänä pelasin 28 väylää 11 alle parin (-5 ja -6 kierrokset) ja nostin sijoitukseni kuudenneksi. Tavoitteeni ei siis tullut täyteen, mutta oikeastaan sijoitus ei edes harmittanut, sillä toisea päivänä huomasin, että peli kulki paremmin kuin koko viime kaudella. 

Finaalinelikkoon pääseminen jäi loppupeleissä kahden heiton päähän, joten syitä jossitteluille ei ole. Kisan taso oli kokonaisuudessaan varsin kova ja kolmen kärjen Ericin, Jessen ja Brockin peliä oli mukava katsella. Edelleni mahtui heidän lisäkseen suomalaiset Jukka ja Simo, joista jälkimmäisen kanssa kävin kovaa kamppailua toisen kierroksen viimeiselle väylälle asti. Parasta kisoissa oli ehdottomasti se, että pelasin koko kisat vain neljällä kiekolla, joista kolme oli muilta lainattuja. Reissuun lähtiessämme nappasin mukaani kaksi kiekkoa, joista toisen hukkasin mereen Koh Lantalla, mutta toinen, Discmanian Gremlin, on kulkenut mukanani koko reissun. Samuin kisoissa lainasin Gremlinin kaveriksi Nigeliltä kaksi Innovan putteria sekä Ramilta Discmanian FD:n, jota käytin yhdellä väylällä. Normaaliolossakin pelaan todella vähäisellä kiekkomäärällä (12-15), mutta oli mukava huomata, että oikeasti voi pelata hyvin vain parilla kiekolla.

Näin jälkikäteen en voi kuin onnitella kaikkia voittajia sekä sanoa, että kyllä kannatti. Suomen kisoissa ilmapiiri on monesti ”hyvä”, mutta Samuilla kaikki oikeasti nautti pelaamisesta. Kukaan ei niuhottanut turhasta, mutta säännöistä pidettiin silti kiinni. Mikä parasta, pääsin pelaamaan viimeiset kaksi kierrosta lajin legendojen Derek ”the wind” Robinsin sekä Andy Painterin kanssa, joilla molemmilla on pitkä historia lajin parissa. Toki 2400 bahtin voittorahatkin saivat reissaajan hymyilemään, toki kisamaksujen jälkeen voittoa kertyi 180 b eli noin 5 euroa. 

Vaikka vielä hetki sitten vihasinkin Samuita, oon tyytyväinen että palattiin. Haluan heittää isot kiitokset  kaikille pelikavereille ympäri maailman, suomalaisille kiitokset suomiseurasta, Nickille ja Viewille mopon vuokraamisesta, Discmanialle kiitokset kaikesta tuesta mitä lajin parissa oon saanut viimeisten parin vuoden aikana sekä Nigelille, Somille ja koko perheelle isot kiitokset koko kisoista! Ootte huippuja! Big thanks for other players around the world, for Nick and View because of scooter, thanks for Discmania for everything for past two seasons and the biggest thanks for Nigel, Som and whole family for everything! You are awesome!! :))

Terve vaan, 

Juho

20151005_153522-1-1

20160209_152547

20160209_152533-1

20160209_145728-1-1

 

 

 

Mysteeri

Langkawi on kohdellut meitä yllättävän hyvin, samaa voi sanoa ylipäätään Malesiasta. Aina ei kuitenkaan jaksa kulkea niitä samoja polkuja, joita kaikki muutkin reissaajat polkee, eikä työntyä sille samalle vesiputoukselle niiden miljoonan pikkukiinalaisen ja selfiekepin kanssa. Toissapäivänä meillä oli kuitenkin tavoitteena käydä näistä Langkawin turistirysistä parilla, sillä nätit rannat, erilaiset luonnonmuodostelmat ja Cable Carin tarjoamat huimat maisemat houkuttelivat. Päästiin näkemään suurimmaksi osaksi kaikki suunniteltu, mutta lopulta päädyimme taas menemään vähän polulta harhaan.

Yritimme siis oikeastaan etsiä jotakin paikallista timanginähtävyyttä, Juhon mieliksi totta kai. Kävimme ensin uimassa Skull Beachillä, minkä jälkeen lähdimme hiukan hakuammunnalla etsimään Tangjung Butan kvartsikiteitä, jotka ei hirveän yllättäen ole mikään Langkawin suosituin nähtävyys, mutta mitäpä me ei mentäisi katsomaan tämän meidän pikku geologinalun mieliksi. Tästä voi sitten kaikki kriittisimmät tekstintulkitsijat päätellä, miten jännittynyt minä olen aina näistä kaikisöta kivimuodostelmista. Mutta tosiaan, eihän me sitten niitä kiviä löydetty, vaan päädyttiin tekemään salapoliisityötä jonkin vähän suuremman ja mielenkiintoisemman parissa.

Puikkelehdimme puomin ali skootterillamme rehevöitynyttä polkua pitkin metsään etsimään kide-esiintymää. Joo-o, tässä vaiheessa ehkä saattaisi jollakin soida hälytyskellot, ettei mitään nähtävyyttä löydy puomilla estetyn polun varrelta, mitä pitkin ei viime aikoina ole ihan hirveästi ajeleskeltu. Tosin syrjäpolut ja niiden tarjoamat mahdollisuudet nähdä villieläimiä innostuttavat minua aina yhtä paljon, joten siinä oli tarpeeksi paljon syytä olla sivistämättä Juhoa siitä, miksi emme tulisi kiviä sen tien päästä löytämään. Polkua ei hirveän pitkästi kuitenkaan tarvinnut ajella, sillä tien päässä oli suuri valkoinen rakennus, jonka ensi näkemältä päättelimme olevan resortti. Paikka näytti kuitenkin autiolta, joten päätimme parkkeerata mopon siihen ja lähteä tutkimaan rakennusta vähän tarkemmin.

Rakennus oli jo ulkoa hulppean näköinen, mutta ennen sisäänkäyntiä ollut ulkoparvi sai meidät epäilemään sitä, oliko rakennus koskaan toiminut resorttina. Parven pyöreä muoto oli jo itsessään niin epäkäytännöllinen, että aloimme arvuutella muita mahdollisia historioita rakennukselle. Rakennukseen ei kuitenkaan tarvinnut edes astua sisälle huomatakseen, että joku tai jotkut olivat pistäneet sen täysin palasiksi. Lattiamattona toimi miljoonat lasinsirpaleet, johtojen pätkät ja kaiken peittävä betonipöly. Varvassandaaleilla talsiessa sai olla varovainen, ettei viiltänyt jalkaansa auki tai astunut lattiassa ammottavaan reikään. Mutta olihan se kyllä outoa, miksi näin majesteettinen rakennus oli jätetty lahoamaan keskelle viidakkoa, täydelliselle etäisyydelle uimarannasta ja mitä kauneimmista auringonlaskuista. Tietenkin meidän oli otettava asiasta selvää.

Mitä pidemmälle rakennusta uskalsimme tutkailemaan, sitä enemmän sen aiemmasta käyttötarkoituksesta alkoi paljastua. Ensimmäiseksi löysimme lattioilta lukuisia Langkawi International Festival of Arts -esitteitä vuodelta 2000. Alemmasta kerroksesta kyseisiä esitteitä löytyi vielä myöhemmin lisää, kuten myös tapahtumaa varten painettuja kirjekuoria sekä postereita ja esitteitä kyseisestä taidemuseosta. Esitteistä löytyi kuvia uutuuttaan kiiltävästä rakennuksesta, jonka seiniä olivat peittäneet lukuisat taideteokset ja moderni rakennus lepäsi sopusoinnussa kuvankauniin luonnon keskellä. Löytämämme vihjeet herätti kuitenkin meissä kasoittain uusia kysymyksiä. Vaikka rakennuksen käyttötarkoitus oli saatu selvitettyä, oli edelleen mysteeri, miksi museo näytti nykyään kaatopaikalta.

Oliko rakennusta koskaan edes saatu valmiiksi? Vessasta ei löytynyt hanoja, sähköpistokkeet eivät olleet paikoillaan, katossa ammotti reikä. Seiniin oli piirrelty graffiteja ja tietokoneita oli nakeltu rakennuksesta alas rinteeseen. Painokoneeseen oli jätetty paikalleen vanhat posterit, eikä kukaan ollut niitä meitä ennen käännellyt oikein päin, vaikka rakennusta oli muuten terrorisoitu. Heittelimme kovasti veikkauksia toisillemme siitä, mitä museossa olisi mahdollisesti tapahtunut, että se olisi joutunut nykyiseen tilaansa. Oliko rahoittaja kuollut kesken rakennusvaiheessa? Eikö uusia rahoittajia oltu löydetty taidemuseolle, joka oli rakennettu Langkawille, joka on tunnettu siitä, että se on verovapaata aluetta (lue: siellä on halpaa kaljaa), ihan täysin keskelle ei mitään. Vai oliko kapinalliset hyökänneet taidemuseoon ja pistäneet sen protestina palasiksi? Entä jos kaiken takana on sittenkin ne, joita voi syyttää aina ihan kaikesta? Tulimme siihen tulokseen, että syyllisten täytyi olla turvapaikanhakijoita.

Rakennuksesta tuli todella oudot vibat. Jatkuvasti tuntui siltä, että joku tarkkaili. Olan yli sai kurkkia useasti, sillä ei tiennyt, hyppäisikö nurkan takaa kimppuun apina, ilmestyisikö roskakasasta vinkuva rottaperhe vai tulisiko meidät häätämään rakennuksesta ulos joku paikallinen vartija konekiväärinsä kanssa. Vaikutelmaa korosti se, että viidakko oli ympärillämme oudon hiljainen, missään ei näkynyt minkäänlaista elämää ja rakennus oli tulvillaan melkein 16 vuotta vanhoja esitteitä. Itse tilat olivat kuitenkin aivan ilmiömäiset! Ne oikein huusivat sitä, että joku ottaisi ja järjestäisi niissä jonkinlaisia psykedeelisiä bileitä. Ei puuttunut mitää muuta, kuin paljon ihmisiä ja kunnon teknoreivit. Eli jos joku saa nyt kipinän tästä alkaa järjestää täällä eeppisiä bileitä, niin pyydän, toivon ja rukoilen, lisää meidät vieraslistalle!

Rakennuksen historia jäi kuitenkin tosissaan kummittelemaan meidän mieleemme, joten olihan tapahtumien kulkua alettava selvittämään heti, kun pääsimme takaisin motellille. Annetaanpa salapoliisi-Juhon kertoa, mitä kaikkea hän sai kasaamistaan materiaaleista irti.

Meidän perheessä kaikki on kiinnostunut vanhoista ja ränsistyneistä paikoista ja siksi minäkin kaivoin tomun seasta mukaani jokusen esitteen. Majapaikkaan palattuamme etsin rinkasta tutkijanhanskani, puhalsin pahimmat pölyt esitteistä ja aloin tutkia niitä. Tipahdin myös riippumatossa, sillä sen köydet olivat haparoituneet…

Papereista löysin yhden useasti toistuvan nimen, Ibrahim Hussein. Tarkemmin katsoessa paikan nimeksi osoittautui Ibrahim Hussein Art Museum & Cultural Foundation. Jo edesmenneestä Husseinista sain esitteiden pohjalta selville, että hänen haaveenaan oli rakentaa Langkawin sademetsään voittoatavoittelematon taidekompleksi, jossa eri taiteenlajit yhdistyisivät. Hussein itsessään oli malesialainen taitelija, ilmeisesti maalari ja jonkinsortin Picassionisti, joka muutti opiskelujen perässä Eurooppaan 50-luvun lopulla. Parilla seuraavalla vuosikymmenellä hän voitti useita palkintoja, kunnes palasi takaisin Malesiaan.

Unelma omasta taidemuseosta toteutui hiukan ennen vuosituhannen vaihdetta, kun Ibrahim Hussein Art Museum & Cultural Foundation avasi ovensa. Googlea apuna käyttäenkään en löytänyt sen suurempaa tietoa museon meiningeistä, Lonely Planetissa se oli mainittu jonakin vuonna ja jotkin nettisivut suosittelivat sitä edelleen virailunarvoisena kohteena. Sitä paikka kyllä edelleenkin on, taiteenystävät voivat vain joutua pettymään.

Vaikka kuinka kaivoin googlea, en löytänyt yhtäkään järkiperäistä selitystä sille, miksi tai milloin paikka oli ajatunut nykyiseen kuntoonsa. Erään kommentin perusteella paikka oli sulkenut ovensa vuonna 2013, muutamia vuosia Husseinin kuoleman jälkeen, mutta tarkempaa faktaa asiasta en löytänyt. Vastaus siihen, olivatko turvapaikanhakijat todellakin asian takana, ei varmaan (eipä varmaan) selviä meille koskaan.

Päätin kuitenkin kysäistä majapaikkamme isännältä asiasta ja hänestä oli meille yhtä paljon apua kuin malesialaisesta kartasta, jossa pohjoisnuoli osoittaa itään, eli ei kovinkaan paljoa. Hänen mukaansa paikan historiaan ei liity suurempaa draamaa ja teokset on poistettu jo useita vuosia sitten. Samainen herra kuitenkin paljasti meille, että hieman syvemmälle viidakkoon mennessä voi löytää Husseinin perheen Langkawin kodin, joka niinikään on autioitunut. Viimeisen Malesiapäivämme vietimmekin siis tätä piilopirttiä etsien, ja perillä odottivatkin varsin kauniit maisemat.

Puspus ja terve vaan, Essi ja Juho

IMG_20160204_004249

IMG_20160203_004022-1-1-1-1-1

IMG_20160203_002448

IMG_20160202_233900

IMG_20160203_002318

IMG_20160203_003818-1-1-1

IMG_20160202_233420

IMG_20160202_233622

 

 

 

 

 

Se pyörittää

Nyt, kun ollaan taivasteltu tänne blogiin reilut neljä kuukautta lähinnä kaikkea yleismaailmallista, niin ajattelin että välissä voisi antaa teille vähän konkreettisempaakin juttua meidän Thaimaan budjettimme muodossa. Kaikkia reissaamisesta kiinnostuneita kiinnostaa aina kuitenkin eniten se yksi asia, raha. Heti alkuun voin kertoa, että mitään kroisoksia me ei olla, sellaiseksi ei pizzaa opiskelujen ohella paistavana pääse tulemaan. Suomessa me ei kauheana mietitä minkä verran rahaa laitetaan esimerkiksi ruokaan, vaan useamman kerran viikossa tulee asioitua kauppahallin kalatiskillä. Tiukassa budjetissa pysyminen siis ei ollut meille mikään itsestäänselvyys, mutta tieto siitä, että mitä nopeammin rahansa käyttää, sitä nopeammin paluulipun hankkiminen koittaa, sai hövelin meikäläisenkin ryhdistäytymään.

Ennen reissua lueskeltiin muiden blogien budjettipäivityksiä, tsekkailtiin majapaikkojen hintoja netistä sekä tutkittiin Madventuresin Kansainvälisen seikkailijan opasta, jotta saisimme edes pientä käryä siitä, minkä verran rahaa kuukaudessa tulee tarvitsemaan. Kaikkien pläräysten ja pohdintojen kautta päädyimme summaan 700€/kk nenää kohden eli 1400€ kahdelta hengeltä, joka tarkoittaa noin 46.7€ päiväbudjettia. Budjetti meillä oli kuitenkin sen verran joustava, että päätimme jo Suomessa, että mikäli jotakin haluamme tehdä, sen me myös teemme budjetista huolimatta.

Tarkoitukseni oli seurata rahankäyttöä kirjaamalla nostot ylös ja laskemalla sitä kautta paljonko rahaa menee, mutta loppupeleissä olen päätynyt kirjaamaan pieneen vihkoon jokaikisen ostoksen, mitä olemme reissussa tehneet. Homma voi kuulostaa vaivalloiselta, mutta loppupeleissä se ei sitä ole, siitä kehittyy varsin nopeaa mukava rutiini. Mulle homma on kaikenlisäksi kaikkea muuta kuin luonteenomaista, sillä Suomessa en paljoa mieti kuinka monta lanttia viikossa laitan esimerkiksi kahviin.

Meillä oli jo Suomessa käytössä yhteinen ruokatili, joten reissuun lähtiessä päätimme, että maksetaan kaikki yhdessä köntissä ja mikäli jompikumpi haluaa suorittaa sitten jotain kalliimpaa aktiviteettiä ilman toista, tasataan tilit myöhemmin. Tämä systeemi on osoittautunut kyllä todella toimivaksi, ei nimittäin tarvi ravintoloissa, kaupoissa tai toreilla tasailla laskuja, kun minä maksan aina kaiken. Tähän mennessä tasauksiakaan ei ole tarvinut paljoa tehdä, mitä minä nyt olen muutaman kerran laittanut vähän ylimääräistä ruokatilille oluen takia. Koska ollaan maksettu kaikki yhdessä, ovat alla olevat summat myös aina kahta henkeä kohden, uskon että jokainen osaa jakaa tarvittaessa summat puoliksi.

Alla olevassa esityksessä ei siis ole otettu huomioon ennen reissua tehtyjä ostoksia, kuten lentolippuja(HEL-BKK, KRB-SGP-CEB, MNL-KL), rokotuksia/lääkkeitä(Hepatiitit A ja B, lavantauti, japanin aivokuume, lariam) tai muita hankintoja(muistikortit yms.), joihin upposi noin 1500€ henkilöä kohden. Reissun kokonaisbudjetti on siis loppupeleissä enemmän, kuin reissussa kulunut rahasumma. Huomiona myös, että huonon nostokurssin vuoksi olen käyttänyt kääntökurssina 1 €=37 Bahtia.

ASIAAN

Vietimme Thaimaassa yhteensä 58 päivää, joiden aikana pätäkkää kului kaikenkaikkiaan:

107 456 Bahtia eli noin 2905 €, eli yhden päivän budjetiksi muodostuu 50€ / 2 henkeä.

Tämä summa pitää sisällään ihan kaikki käyttörahat reissun ensimmäisen 58 päivän ajalta. Vaikka olenkin pitänyt kirjaa pienimmistäkin ostoksista, en ala erittelemään ihan kaikkia yksittäisiä rahanreikiä, vaan vain ne, jotka vaikuttivat budjetiimme huomattavasti. Esimerkiksi ruokaan kulunutta summaa en ole eritellyt, siihen kului Thaimaassa aika tarkasti 750b/pv kahdelta hengeltä(20.3€).

MAJOITTUMINEN

Vaikka vietimme Thaimaassa 58 päivää, maksoimme vain 39 yöstä. Yhden yön vietimme satamassa lauttaa odotellen ja 17 yötä majotuimme ilmaiseksi Workawayn merkeissä. Kolme yötä vietimme dormissa ja loput yöt vietimme kahden hengen huoneissa tai bungaloweissa. Halvin yksittäinen yö maksoi 180B ja kallein 500B, joten hintahaarukka pyöri 5.5 euron ja 13.5 euron välissä.

Kokonaisuudessaan majoittumiseen kului 14 840 bahtia eli 401 €.

Keskiarvollisesti siis kulutimme 380 Bahtia päivässä yöpymiseen(ilmaiset yöt ei mukana), eli pari ropoa yli 10 euroa. Summa oli yllättävän pieni, sillä yhdestäkään majapaikasta ei ole mitään kummoista valittamista.

TRANSPORTAATIO

Koska meille on syntyessämme annettu lahjaksi jalat, niin emme paljoa tuktuk-kuskeja vaivanneet. Tähän on siis listattu suurimmat liikkumiset meidän Thaimaa-aikana eli matkat: BKK Suvarnabhumi-BKK-Koh Tao-Koh Phangan-Koh Samui-Koh Lanta-Krabi Town. Ensimmäinen näistä taitettiin taxilla, loput matkanjärjestäjien minivaneilla, busseilla sekä lautoilla. Näiden lisäksi Koh Phanganilla muutama sata bahtia upposi paikallistaxiin(niitä ei ole huomioitu).

Kulkemiseen kului yhteensä 4800 bahtia eli 130€.

SKOOTTERIVUOKRAT

Koska skootteri vain sattuu olemaan se paras tapa liikkua sekä nähdä, mekin vuokrasimme skootterin yhteensä 15 päivänä. Suurimmassa osassa paikkoja saimme skootterit jopa hieman alihintaan tiettyjen suhteitten kautta, mutta hintaluokka antaa vähän osviittaa todellisista hinnoista.

Viidentoista päivän skootteriajelut ilman polttoainekustannuksia verotti matkakassaamme yhteensä 2060 bahtin eli 56 € edestä.

OPEN WATER DIVER -KURSSI SEKÄ HUPIDYYKIT

Ehdottomasti suurimpana ja yllättävimpänä menoeränä meillä oli OWD-kurssin suorittaminen Koh Taolla. Kokemus oli todella hyvä ja yhtäkään päivää ei ole harmittanut, että kurssille lähdettiin. Suoritettiin kurssi Koh Tao Diversin kanssa ja valittiin kurssipaketeista kallein, sillä siihen kuului mukaan myös omat maskit sekä snorkkelit. Tuo muutaman kymmenen euron sijoitus on osoittautunut todella kannattavaksi, sillä ollaan koko reissun aikana snorklailtu ainakin 40 päivänä.

OWD-kurssi maskeineen 21 800 bahtia + kaksi hupidyykkiä per naama 3600 bahtia = 25 400 bahtia eli 687 €. 

KAIKKI MUU

Pikaisen laskutoimituksen perusteella kaikkeen muuhun upposi siis 60 356 bahtia eli päivää kohden laskettuna 1040 bahtia (28€). Tämä summa pitää sisällään kaikki ruokailut, vedet, sisäänpääsymaksut, polttoaineet sekä ostokset. Jälkikäteen ajateltuna rahaa kului jopa yllättävän paljon, sillä niiden 18 päivän aikana, jotka vietimme Koh Lantalla resortin seiniä maalaten, meidän ei tarvinnut maksaa yhdestäkään yöstä tai ruoka-annoksesta. Toisaalta, yli 20 % budjetistamme upposi OWD-kurssiin, joten voimme olla tyytyväisiä, että ensimmäisen pitkän reppureissumme, ensimmäisten kahden kuukauden budjetti piti näinkin hyvin!

Nyt kun vauhtiin päästiin, niin seuraavien viikkojen aikana koitan jaksaa väsätä vastaavat setit myös lyhyestä Singaporen visiitistämme sekä lähes kahden kuukauden ajastamme Filippiineillä.

Terve vaan,

Juho